Lennä, Fenix, lennä!

Välillä tuntuu kuin hajoaisin. Vahva minä ei enää jaksaisi jaksaa, olla vahva, pärjätä, selvitä, kestää ja sietää. Ajoittain kuormitus tuntuu kohtuuttomalta, siltä kuin olisin yksin tässä maailmassa, raskas taakka hartioillani, jalat syvällä sementissä vailla reittikarttaa ulos ahdingosta. Se lamauttaa. Tai ehkä se tuntuu siltä ja tekee niin nyt vain siksi, että jälleen yksi sivu avioeron jälkeisestä saagastani on kääntymässä seuraavaan lukuun. Apua tarvitseva on sitä saamassa, ja siten myös minun osuuteni, vastuuni ja roolini toivottavasti pienenevät ja muuttuvat tässä kevään kuluessa. Se on enemmän kuin hyvä asia. Se saattaa jopa vapauttaa tilaa minulle oman elämäni täyspainoisempaan elämiseen, omaehtoisempien valintojen tekemiseen ja henkisesti vapaampaan elämään itsenäisenä naisena.  Irti päästäminen siitä, mitä on kantanut harteillaan jo useamman vuoden ajan ei ole kuitenkaan helppoa. Se vaatii tietynlaista oman elämänsä paradigmaattista muutosta. Se edellyttää muutosta...

Suru sattuu sydämeeni. Suren elettyjä ja elämättömiä päiviä, kaikkea sitä, mikä jäi tekemättä, kokematta ja elämättä itse asetettujen rajoitteiden vuoksi. Suren kokemuksiani, menetyksiäni, luopumisia ja luopumatta jättämisiä. Suren ikääntymistä, sitä, että kuuteenkymmeneen on matkaa yhtä paljon kuin kolmeenkymmeneen. Suren vanhenemista, lasteni kasvua, kokematta jääneitä tunteita, yksinolemista, yksin jäämistä, ikävää. Suren vanhempieni vanhenemista, suren edessä olevaa luopumista, suren yksin jäämistä. Suren käsittelemättä jääneitä asioita, niitä, jotka nakertavat madonreikiä jossakin syvällä. Suren sitä, mitä lapseni ovat joutuneet kokemaan ja sitä, mitä he vielä joutuvat kokemaan. Suren myös, miten elämä on ohitse liian nopeasti sekä sitä, etten toiveistani huolimatta löytänyt elämääni uutta miestä, vaan edelleen elän yksin lasteni kanssa tai yksin itseni kanssa, viikosta riippuen. Muutaman vuoden päästä yksin viikosta toiseen. Suru on pesiytynyt sydämeeni, enkä tiedä, miksi...

Vuosi 2018 taisi ottaa enemmän kuin antaa. Perhepiirin monet koettelemukset verottivat voimiani eikä säännöllinen lataus ystäväpiirissä tasannut tunnelmia kuin satunnaisesti. Oman elämän eläminen ilman toista aikuista tuntuu ajoittain jopa liian raskaalta, eikä murheiden hukuttaminen liialliseen työntekoon tee asiasta yhtään helpompaa. Syksyllä asetettu tavoitepaino jäi kolmannesta vajaaksi ja projekti jatkuu keväällä. Samoin liialliset työt ja nämä perhepiirin murheet. Taavi Kassila kirjoitti tänään Facebookissa viisasti. Hän totesi, että "monet suunnitelmat muuttuvat, sillä elämä on täynnä yllätyksiä, tapahtumia ja kohtaamisia, mutta elämä on aina tässä ja nyt, ei eilisessä tai huomisessa" ja sen vuoksi hän lupaa elää tulevan vuotensa tässä hetkessä. Hänen lupaukseensa on helppo nyt yhtyä. Olen harjoitellut tuota elämisen tapaa erostani lähtien, tätä päivää kohti kiihtyvällä tahdilla ja koen olevani siinä jo kohtuullisen taitava. Niinä hetkinä, kun oma keskus kuiten...

Muistan lapsuuteni joulut pitkälti hyvinä, vaikka niihin mahtuikin usein riitoja ja jännitteitä. Ne johtuivat isäni työperäisestä väsymyksestä ja sen tuomista oheisoireista. Asioiden piti silloin mennä tietyn kaavan mukaisesti ja sitten oli ihan mukavaa. Traumoja niistä ei kuitenkaan ole jäänyt, sillä jotenkin oma mieleni kykeni käsittelemään asioita jo silloin. Olin myös ärhäkkä teini, joka teki mitä tahtoi ja haastoi vanhempiensa asettamia rajoja. Pohjimmiltani olin kiltti ja kunnollinen, murrosiän kehitystehtävä sattui vaan asettumaan minun elämääni teoreettisesti oikealla tavalla. Luonnollisesti se ei vanhemmilleni, erityisesti isälleni, ollut mitenkään helppoa aikaa. Sittemmin välimme lähentyivät ja nykyisin hän on minulle kovin rakas. Ehkä tunnustaudun jopa enemmän isäni kuin äitini tytöksi. Tiesin jo ajoissa tänä syksynä, että tulen viettämään Jouluni yksin. Lapset lähtivät reissuun isänsä kanssa ja kantaperheeni vietti Joulua toisaalla. Kutsusta huolimatta päätin jäädä k...

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän seestyn, rauhoitun ja lakkaan höntyilemästä. Tunteiden ääripäät tasoittuvat ja skaala kiilantuu keskikohtaan, ei kuitenkaan tunteettomaksi tai tylsäksi, ehkä. Toivottavasti ei. Huomaan tekeväni päätöksiä ja valintoja pitkälti vai oman mieleni mukaan, sen perusteella, mihin itse uskon, mitä itse tahdon ja haluan, minkä puolella seison. Se, mitä muut ajattelevat, ei enää ole merkityksellistä tai tärkeää. Tunnen itseni ja seison sen puolella, en silti muita vastaan. Kykenen neuvottelemaan, olemaan rakentava ja joustamaan tarvittaessa. En ole oppilas, mutta en opettajakaan. Ymmärrän ihmisen jatkuvan kasvun ja kehityksen merkityksen ja tarpeen, tiedän olevani sillä tiellä, valinneeni sen tien mustavalkoisen yhden ainoan totuuden sijaan. Voin muuttaa kantaani ja vaihtaa näkemyksiäni, jos joku perustellen saa minut vakuuttuneeksi. Viisitoista tai edes kymmenen vuotta sitten se ei vielä ollut mahdollista. Kun rohkeus lisääntyi, huomasin myös pehmenevä...

Mielien syysmyrsky. Ympärillä väsymystä, levottomuutta, epätietoisuutta, pelkoa, ahdistusta ja surua. Kaunis ja lämmin syksy, energiasyöppö, joka tahtoo imeä ihmisistä viimeisetkin voimien rippeet, minustakin. Ristiriitoja, voimattomuutta, haluttomuutta, näköalattomuutta ja turhautumista. Pohjien putoamisia, tyhjyyttä ja turvattomuutta. Ei sellaista elämää toivoisi kenellekään, ja nyt näen sitä ympärilläni enemmän kuin tarpeeksi. Epävakaa ympäristö haastaa usein ihmisiä pysymään omassa keskuksessaan ja toimimaan majakkana muille. Näyttämään valoa heille, jotka sitä tarvitsevat ja auttamaan löytämään oman valonsa, sellaisen, joka loistaa sydämen keskellä ja hehkuu aina, kun rakkaus löytyy ulkoisen sijaan sisältä. Voidakseen antaa toisille, on itse kuitenkin oltava tasapainossa, vakaa ja tyyni, ei sitä muuten jaksa. Tasapainon ja tyyneyden löytäminen omalla kohdallani on vuosien harjoittelun tulos, vaikka en usko määränpäässä olevani vieläkään, kenties koskaan. Ei ole ollut lainka...

Lakkasin toivomasta elämääni muutosta tai jotakin lisää jo hyvän aikaa sitten. Jatkuva tulevan odottelu vei liikaa energiaa, eikä tuloksillakaan päässyt oikein kehuskelemaan... Viimeisimpänä toivelistalta putosi miehen löytäminen, kas kun etsivän ei tiedetä koskaan löytäneen onneaan muutoin kuin elämällä. Jättäydyin eräällä tapaa tyhjän päälle, elämän käsiin,  jonkun mielestä takuulla liiankin varmana siitä, että se kantaisi eteeni kaiken sen, mitä tarvitsen.  Viime päivät ovat olleet jotenkin herkkiä: Kirjoja, kohtaamisia ja kuolemattomia ajatuksia. Olinko rakkautta vaille, kun rakkautta opettamaan saapui mies tavoittamattomista? Miksi hänet lähetettiin muistuttamaan, että kelpaan kelle tahansa ja juuri sellaisena kuin olen. Hän puhui tullessaan enkelten kieltä, kaunista ja sulosointuista, sellaista ihmisten välistä hyvää. Se antoi tilaa, valoi uskoa ja luottamusta, ja kertoi viimeinkin löytäneensä minut. Se ei päästänyt irti, halusi pitää lähellä ja olla yhteydessä. Se...

Mielenrauha saapui ja säilyi. Helteinen kesä imaisi loput jäljellä olleet mehut ja niin kaikki turhanpäiväinen toiminta, aktiivisuus ja ilonpito jäivät minimiin. Iloa kesässä toki riitti, mutta laadultaan se jäi kaikkia edellisvuosia vaisummaksi tai ehkä olisi parempi sanoa toisenlaiseksi, ei paremmaksi, eikä huonommaksi. En tiedä, mitä tai ketä siitä syyttäisi vai syyttäisikö ketään, kenties täyteen tullutta 45 vuotta, tiedä tuota. Seesteiseltä ja ehkä vähän keski-ikäiseltä tämä nyt tuntuu, ei kuitenkaan negatiiviselta. Onneksi revityt farkut muistuttavat edelleen henkisestä iästäni. Heheh! Kesä ei myös kantanut eteeni elämäni miestä, tai ehkä toikin, mutta välimatka ja molempien elämän realiteetit jättivät meidät paikoillemme, vaille ensimmäistäkään tapaamista. Hänessä vaikutti olevan moni asia kohdallaan, ja niin ilmeisesti myös minussa; Se tuntuu aina jotenkin mukavalta, että kelpaisi jollekin. Tuttavuus välillemme onneksi jäi ja yhteydenpito harvakseltaan. Eihän elämästä koska...

Olen polkenut elämäni munamankelia eri lihasten voimalla varsin ansiokkaasti. Aina, kun olen päässyt yhden taipaleen loppuun, pyöräni on ruhjeilla, kumit tyhjänä ja vanteet mutkalla. Huokaisen ja korjaan pyöräni jatkaakseni matkaa. Sama toistuu useita kertoja. Tiedän, että huumorilla tästä selvitään, jälleen kerran. Elämä olisi paljon köyhempää ilman kasvattavia ja lopulta vahvistavia kokemuksia, elämänvaiheita ja -tilanteita ja ah - niin monenmoisia tunteita. Viime viikonloppuna oivalsin, että nyt on aika kaivaa esiin yksi saamistani lahjoista: Kyky ymmärtää ja antaa anteeksi. Niin tein, ja voi, miten elämä lähtikään taas kiljaisten liikkeelle! On tämä vaan, on se, mun elämäni - niin monimutkainen, mutta voi, niin hieno ja koettavanarvoinen! Onni syntyy hyvin pienistä asioista: - kolmea kukkavartta ensimmäistä kertaa ikinä puskeva viirivehka - etelänlämpöiset kesäyöt - väsymyksen taltuttanut, riittävän pitkä loma - ystävät, ystävät, ystävät - anteeksianto ja vastaantulo - hyväksyn...

"Tunnemme yksinäisyyttä silloin, kun olemme menettäneet yhteyden omaan todelliseen itseemme" Alkuvuosi on ollut poikkeuksellisen raskas: Lapsen vakava sairastuminen, ristiriidat omien vanhempien kanssa ja tiukka kevät töissä. Huomaan kadottaneeni yhteyden itseeni, siihen tasapainoon, josta jo pääsin nauttimaan. Kaipaan sellaista, mitä minulla ei ole. Kulutan aikaani asioihin, jotka ovat turhia. Valitan ja vaikerran, mikä ei ole minulle lainkaan tyypillistä. Itken enemmän kuin vuosiin. Elämäniloni on kahlittu ahdistuksen ja pahan olon taakse, ja avain on kätketty salaiseen paikkaan. Tässä ajassa on jotain tosi outoa. Astrologi Seppo Tanhuan ja muutaman muun, toisissa yhteyksissä lausumien, mukaan elämäni etenee kuitenkin universaalin käsikirjoituksen mukaan: " Jokainen ihminen joutuu tietyssä elämänvaiheessa viemään läpi maapallolla tapahtuvaa alkemiallista muutosprosessia, jonka tarkoituksena on murtaa tähän asti arvostettuja ja lähes pyhinä pidettyjä sosiaalisia ...