Lennä, Fenix, lennä!

Kesäloman neljäs päivä. Yöunet pyörittävät vielä häntiä kevään ja alkukesän tiukasta työrupeamasta, organisoivat, paikantavat ja järjestävät, ratkaisevat ratkaisemasta päästyään. Kokemuksesta onneksi tiedän, että loman edetessä yöt rauhoittuvat ja laskeudun syvään rauhaan. Ennen sitä aivojen on kuitenkin tehtävä työnsä loppuun, myös unissa. Uskon sen olevan hyväksi. Tätä kirjoittaessani taustalla soivat lattarit. Keski-ikäinen vartaloni kaipaa tanssin sykettä, ravistelua, intohimoa ja tunnetta, että se on elossa. Vain tanssi sen saa aikaiseksi. Ja miehen kosketus. Ummistan silmäni hetkeksi ja matkaan mielikuvissani kuumien rytmien maailmaan. Tunnen, miten rytmi vie mennessään, miltä tuntuu, kun mies tietää, mitä tekee ja itse voi vain vikistä mukana. Ah! Ollapa jossakin kuumassa ja rannassa ja keskellä kaikkea. Matkakuume ei jätä loman alkaessa rauhaan. Korvaan puuttuvan zumbatunnilla, omassa olohuoneessa, yksin, kuinkas muutenkaan näin korona-aikana. Heh. Jos yksi menneiden vuosien Ti...

Kun malttavaisesti jaksaa kuunnella itseään ja vaientaa aktiivisen egonsa äänen, elämä tarjoilee parastaan. Niin olen kokenut, niin olen oppinut ymmärtämään ja uskomaan. Jälleen se tuntuu käyvän toteen.  Kerroin vajaat kolme vuotta sitten eräästä ihanasta miehestä, jonka vuoksi otin täälläkin käyttöön #fucktheego-tunnisteen. Kontakti häneen oli suorastaan pyörryttävä, myös henkisesti, mutta en itse kyennyt silloin astumaan pidemmälle, kuin olin valmis. Silloisesta tempoilustani huolimatta hän ei koskaan osoittanut sormella, sanonut ainoatakaan pahaa sanaa tai tehnyt mitään muutakaan sellaista, miksi häntä soimaisin. Silti meistä ei tullut sen enempää. Tai tuli, jäljelle jäi tuttavuus, ehkä orastava ystävyys, mihin olemme palanneet noin kerran vuodessa. Muutama viikko sitten kävimme hänen kanssaan lyhyehkön vuoropuhelun, jossa hän sanoi jotakin sellaista, mikä korjasi jotakin minussa jo kauan sitten rikki mennyttä. Hän totesi, etten ollut hänelle mikään "nobody" sillo...

Mielien syysmyrsky. Ympärillä väsymystä, levottomuutta, epätietoisuutta, pelkoa, ahdistusta ja surua. Kaunis ja lämmin syksy, energiasyöppö, joka tahtoo imeä ihmisistä viimeisetkin voimien rippeet, minustakin. Ristiriitoja, voimattomuutta, haluttomuutta, näköalattomuutta ja turhautumista. Pohjien putoamisia, tyhjyyttä ja turvattomuutta. Ei sellaista elämää toivoisi kenellekään, ja nyt näen sitä ympärilläni enemmän kuin tarpeeksi. Epävakaa ympäristö haastaa usein ihmisiä pysymään omassa keskuksessaan ja toimimaan majakkana muille. Näyttämään valoa heille, jotka sitä tarvitsevat ja auttamaan löytämään oman valonsa, sellaisen, joka loistaa sydämen keskellä ja hehkuu aina, kun rakkaus löytyy ulkoisen sijaan sisältä. Voidakseen antaa toisille, on itse kuitenkin oltava tasapainossa, vakaa ja tyyni, ei sitä muuten jaksa. Tasapainon ja tyyneyden löytäminen omalla kohdallani on vuosien harjoittelun tulos, vaikka en usko määränpäässä olevani vieläkään, kenties koskaan. Ei ole ollut lainka...