Stand by
Viides viidettä. Aika rientää, vaikka se jollakin tapaa pysähtyikin viikko sitten, kun katsoin itseäni peilistä ja totesin tilanteen olevan jotakin muuta, kuin olin uskotellut. Vahva egoni sai minut jaksamaan ja pärjäämään taas yksin, muille puhumatta. Sellainen se minun egoni on, pitää minua vahvana, pärjäävänä, osaavana ja selviävänä. Merkit ovat kuitenkin olleet ilmassa jo pitkään, nyt oli viimeinkin aika myöntää, että en jaksa, tai en jaksa ainakaan yksin. Hämmästyttävää on se, miten ystävät ja läheiset suoristavat selkänsä välittömästi tiedon saatuaan ja tiivistävät rivejään - sen voima on uskomaton näin yksittäisen ihmisen näkökulmasta. On onni elää sellaisten ihmisten lähellä. Uupumus otti siis kurkustani kiinni, valoi aivojeni tilalle sementtiä ja iski tikarilla rintaani. Se ei päästänyt kireimmästä otteestaan, ennenkuin päästin itse irti. Myönsin väsymiseni ja kuvasin sen taustoja paitsi ystävilleni, myös työyhteisölleni. Äidille itkin asiaa puhelimessa. Äiti oli äiti p...