Try to Fix Me

Suru sattuu sydämeeni.

Suren elettyjä ja elämättömiä päiviä, kaikkea sitä, mikä jäi tekemättä, kokematta ja elämättä itse asetettujen rajoitteiden vuoksi. Suren kokemuksiani, menetyksiäni, luopumisia ja luopumatta jättämisiä. Suren ikääntymistä, sitä, että kuuteenkymmeneen on matkaa yhtä paljon kuin kolmeenkymmeneen. Suren vanhenemista, lasteni kasvua, kokematta jääneitä tunteita, yksinolemista, yksin jäämistä, ikävää. Suren vanhempieni vanhenemista, suren edessä olevaa luopumista, suren yksin jäämistä.

Suren käsittelemättä jääneitä asioita, niitä, jotka nakertavat madonreikiä jossakin syvällä. Suren sitä, mitä lapseni ovat joutuneet kokemaan ja sitä, mitä he vielä joutuvat kokemaan. Suren myös, miten elämä on ohitse liian nopeasti sekä sitä, etten toiveistani huolimatta löytänyt elämääni uutta miestä, vaan edelleen elän yksin lasteni kanssa tai yksin itseni kanssa, viikosta riippuen. Muutaman vuoden päästä yksin viikosta toiseen.

Suru on pesiytynyt sydämeeni, enkä tiedä, miksi se pitäisi ajaa sieltä pois. Suren sitä, etten kykene luottamaan elämän kantokykyyn omalla kohdallani, suren pelkojani ja suren arpiani, niitä haavoja, jotka syntyivät vuosien aikana, niitä, joista osan sain hiottua näkymättömiksi ja niitä, jotka edelleen tihkuvat haavanesteitä. Suren sitä, miten elämäni nyt kaivoi menneisyydestä esiin jotakin kuopattua ja muistutti kaikesta koetusta, sellaisesta, minkä kanssa olin kai jo oppinut elämään. Suren taisteluväsymystäni ja väsymystäni, sitä, etten jaksakaan enää yksin. Suren ja annan surulle tilaa, ehkä kevät korjaa sen sitten pois ja jaksan lentää jälleen. Siihen asti istun kivelläni ja katselen jäätynyttä vettä, sitä, minkä tuuli ja säänherra muovasivat luonnon taideteokseksi. Surun tuuli pyyhkäisee senkin ylitse.

Tara Lange toteaa kirjassaan Tikapuut rakkauteen, että surussa ihminen näkee maailman traagisena, nostalgisena, melankolisena, haikailevana ja katkerana. Hän tuntee itsensä kohtalon armoilla olevaksi. Kyseessä on kuitenkin Ego, joka jälleen yrittää uskotella, että olen tullut rakkauden hylkäämäksi. Se on se, joka kannustaa katkeroitumaan ja katumaan kaikkea elettyä elämää monine yksityiskohtineen. Nopeasti, tätä kirjoittaessani, suru muuttuukin hyvin itsekkääksi asiaksi, sellaiseksi, jossa elämä avautuu valtavana tarpeiden sumana rakkauden sijaan (Tara Lange: "Kiintymys on tarvetta, rakkaus on vapautta"). Ja niin huomaan jälleen olevani pelkojeni äärellä ja peilissä Ego nauraa ivallisesti voittaneensa tämän erän.