Lennä, Fenix, lennä!

Kun malttavaisesti jaksaa kuunnella itseään ja vaientaa aktiivisen egonsa äänen, elämä tarjoilee parastaan. Niin olen kokenut, niin olen oppinut ymmärtämään ja uskomaan. Jälleen se tuntuu käyvän toteen.  Kerroin vajaat kolme vuotta sitten eräästä ihanasta miehestä, jonka vuoksi otin täälläkin käyttöön #fucktheego-tunnisteen. Kontakti häneen oli suorastaan pyörryttävä, myös henkisesti, mutta en itse kyennyt silloin astumaan pidemmälle, kuin olin valmis. Silloisesta tempoilustani huolimatta hän ei koskaan osoittanut sormella, sanonut ainoatakaan pahaa sanaa tai tehnyt mitään muutakaan sellaista, miksi häntä soimaisin. Silti meistä ei tullut sen enempää. Tai tuli, jäljelle jäi tuttavuus, ehkä orastava ystävyys, mihin olemme palanneet noin kerran vuodessa. Muutama viikko sitten kävimme hänen kanssaan lyhyehkön vuoropuhelun, jossa hän sanoi jotakin sellaista, mikä korjasi jotakin minussa jo kauan sitten rikki mennyttä. Hän totesi, etten ollut hänelle mikään "nobody" sillo...

Suru sattuu sydämeeni. Suren elettyjä ja elämättömiä päiviä, kaikkea sitä, mikä jäi tekemättä, kokematta ja elämättä itse asetettujen rajoitteiden vuoksi. Suren kokemuksiani, menetyksiäni, luopumisia ja luopumatta jättämisiä. Suren ikääntymistä, sitä, että kuuteenkymmeneen on matkaa yhtä paljon kuin kolmeenkymmeneen. Suren vanhenemista, lasteni kasvua, kokematta jääneitä tunteita, yksinolemista, yksin jäämistä, ikävää. Suren vanhempieni vanhenemista, suren edessä olevaa luopumista, suren yksin jäämistä. Suren käsittelemättä jääneitä asioita, niitä, jotka nakertavat madonreikiä jossakin syvällä. Suren sitä, mitä lapseni ovat joutuneet kokemaan ja sitä, mitä he vielä joutuvat kokemaan. Suren myös, miten elämä on ohitse liian nopeasti sekä sitä, etten toiveistani huolimatta löytänyt elämääni uutta miestä, vaan edelleen elän yksin lasteni kanssa tai yksin itseni kanssa, viikosta riippuen. Muutaman vuoden päästä yksin viikosta toiseen. Suru on pesiytynyt sydämeeni, enkä tiedä, miksi...

Viides viidettä. Aika rientää, vaikka se jollakin tapaa pysähtyikin viikko sitten, kun katsoin itseäni peilistä ja totesin tilanteen olevan jotakin muuta, kuin olin uskotellut. Vahva egoni sai minut jaksamaan ja pärjäämään taas yksin, muille puhumatta. Sellainen se minun egoni on, pitää minua vahvana, pärjäävänä, osaavana ja selviävänä. Merkit ovat kuitenkin olleet ilmassa jo pitkään, nyt oli viimeinkin aika myöntää, että en jaksa, tai en jaksa ainakaan yksin. Hämmästyttävää on se, miten ystävät ja läheiset suoristavat selkänsä välittömästi tiedon saatuaan ja tiivistävät rivejään - sen voima on uskomaton näin yksittäisen ihmisen näkökulmasta. On onni elää sellaisten ihmisten lähellä. Uupumus otti siis kurkustani kiinni, valoi aivojeni tilalle sementtiä ja iski tikarilla rintaani. Se ei päästänyt kireimmästä otteestaan, ennenkuin päästin itse irti. Myönsin väsymiseni ja kuvasin sen taustoja paitsi ystävilleni, myös työyhteisölleni. Äidille itkin asiaa puhelimessa. Äiti oli äiti p...

”[...]  Olisin kestänyt kuulla totuuden, että en merkinnyt sinulle mitään, että olin vain yksi muiden joukossa. Et myöntänyt sitä kysyttäessä, mutta jätit paljon vastaamatta. Annoit minulle hyvän hetken ja pienen toivon kipinän siitä, että voisin jonakin päivänä löytää sen oikean. En tiedä, mitä kaikkea arvioin kohdallasi väärin. Uskoin kaiken, en epäillyt mitään, tunsin aidosti ja luotin. Ehkä eniten toivoin. Siinä tein virheeni. Jätin kuulematta ne varoitusäänet, minkä tiesin kertovan jostakin vaihtoehtoisesta. Oli kuitenkin ihanaa elää hetki siinä väärässä totuudessa, mihin uskoin. [...]” - päiväkirjamerkintä 5.2.2018 Intuitio on vahvistanut (Luojan kiitos!) otettaan elämässäni kuluneiden viiden vuoden aikana. Se on se tunne, joka kehottaa ensin kauniisti ja lempeällä äänellä. Sitten se artikuloi selkeämmin, ja jatkaa ääntään korottamalla. Se muistuttaa menneen elämän kokemuksista, itsensä arvostamisesta ja kunnioittamisesta, oikeudesta hyvään kohteluun.  Se ei luovuta...