Lennä, Fenix, lennä!

Yksinolo alkaa riittää, se, ettei kotona ole ketään odottamassa, eikä kysymässä kuulumisiani tai vointiani tai jakamassa arjen iloja ja suruja. Ajatus siitä, että ei ehkä koskaan enää tapaa ketään "oikeaa" on ahdistava, pelottava ja surullinen. Olen väsynyt tuloksettomiin treffeihin, karille karahteineisiin unelmiin ja toinen toistaan seuraaviin pettymyksiin. En jaksa tavata vain yhden kerran tähden. En halua enää kuulla, miten ihana olen. En halua enää hylätä yhtäkään miestä vain siksi, että se ei tuntunut taaskaan oikealta. Jo kuudetta vuotta jatkuva sinkkuilu alkaa käydä voimille, ei se ole enää sellaista, kuin se oli "silloin ennen". Minusta on tullut keski-ikäinen, vaikka aikani olenkin uskotellut itselleni jotakin muuta. Kuvittelu palauttaa minut aikaan noin 20 tai 25 vuotta sitten: Hauskanpito oli hauskanpitoa ja sitä jaksoi tehdä loputtoman pitkään ja usein. Aina löytyi myös ystäviä, jotka lähtivät seuraksi riippumatta huomisen ohjelmasta tai viikonpäivä

Olen muistaakseni ennenkin kirjoittanut siitä, miten tekstit tulevat eteeni kuin tilattuna, vahvistamaan sen hetkisiä ajatuksia. Niin myös tänään. Facebookissa Tietoisuuden Valo -sivulla julkaistiin noin kolme tuntia sitten teksti, mikä meni näin: Kokoan omat voimani itseeni ja itseni käyttöön. Ilmennän elämän  intohimoa luonnollisella tavalla. Hyväksyn itseni juuri sellaisena kuin olen. Nautin vapaudestani, antaen muiden olla, ja olemalla se, mikä itse olen.  Minua opastaa vapaa tahto. Minua suojaa intuitiivinen tieto. Luomisen työkaluna ovat vision voima ja itse ilmaisu. En jaksa olla hämmästelemättä näiden tapahtumien samanaikaisuutta. Juuri eilen illalla mietin, miten onnellinen olenkaan taas kaikkien kuluneen kevään tapahtumien jäljiltä, minkä ”kruunasi” vielä reilun viikon mittainen sairastaminen. Sitä uhmaten lähdin eilen tanssitunnille ja tunsin, miten ilo ja valo jälleen virtasivat minuun. Kotona odotti hymysuinen teinikaksikko ja hetken aikaa tuntui siltä, että murheet

Olin vähän varomaton ja kuten ainakin ennenkin, sitä Universumilta sain, mitä tilasin: Tunteita ja suurempia tunteita, yhteisiä unelmia ja viestiksi muotoiltu toive jostakin vieläkin suuremmasta. Tinder, tuo sinkkunaisten mieskatalogi, tarjosi siis minulle tavallisen miehen, jonka ulkonäkö ei säväyttänyt KP-tasolla (kyllä panisin), mutta hänen tapansa kirjoittaa tavoitti sieluni ja ryhtyi täyttämään arvokkuuden, tärkeyden ja merkityksellisen, riitän tällaisena kuin olen - aukkoja minussa. Tuo koulutettu, fiksu, työssään menestyvä, lapsellinen ja menneisyytensä käsitellyt mies puhui kanssani samaa tunnekieltä, syleili kielikuvillaan ja kertoi tuhannesti, miten sain hänet nousemaan kommunikoinnissaan täysin uudelle tasolle. Niin tunsin minäkin, että tällaista se sitten olisi, kun palikat loksahtaisivat paikalleen. Varoitin häntä kerran jos toisenkin pelkän viestittelyn luomasta illuusiosta, mutta hän ei antanut sen häiritä, vaan kertoi mieluummin tunteestaan ”match made in heaven”. S

”[...]  Olisin kestänyt kuulla totuuden, että en merkinnyt sinulle mitään, että olin vain yksi muiden joukossa. Et myöntänyt sitä kysyttäessä, mutta jätit paljon vastaamatta. Annoit minulle hyvän hetken ja pienen toivon kipinän siitä, että voisin jonakin päivänä löytää sen oikean. En tiedä, mitä kaikkea arvioin kohdallasi väärin. Uskoin kaiken, en epäillyt mitään, tunsin aidosti ja luotin. Ehkä eniten toivoin. Siinä tein virheeni. Jätin kuulematta ne varoitusäänet, minkä tiesin kertovan jostakin vaihtoehtoisesta. Oli kuitenkin ihanaa elää hetki siinä väärässä totuudessa, mihin uskoin. [...]” - päiväkirjamerkintä 5.2.2018 Intuitio on vahvistanut (Luojan kiitos!) otettaan elämässäni kuluneiden viiden vuoden aikana. Se on se tunne, joka kehottaa ensin kauniisti ja lempeällä äänellä. Sitten se artikuloi selkeämmin, ja jatkaa ääntään korottamalla. Se muistuttaa menneen elämän kokemuksista, itsensä arvostamisesta ja kunnioittamisesta, oikeudesta hyvään kohteluun.  Se ei luovuta ennen ku