En koskaan ole - eka kerta

Muistan lapsuuteni joulut pitkälti hyvinä, vaikka niihin mahtuikin usein riitoja ja jännitteitä. Ne johtuivat isäni työperäisestä väsymyksestä ja sen tuomista oheisoireista. Asioiden piti silloin mennä tietyn kaavan mukaisesti ja sitten oli ihan mukavaa. Traumoja niistä ei kuitenkaan ole jäänyt, sillä jotenkin oma mieleni kykeni käsittelemään asioita jo silloin. Olin myös ärhäkkä teini, joka teki mitä tahtoi ja haastoi vanhempiensa asettamia rajoja. Pohjimmiltani olin kiltti ja kunnollinen, murrosiän kehitystehtävä sattui vaan asettumaan minun elämääni teoreettisesti oikealla tavalla. Luonnollisesti se ei vanhemmilleni, erityisesti isälleni, ollut mitenkään helppoa aikaa. Sittemmin välimme lähentyivät ja nykyisin hän on minulle kovin rakas. Ehkä tunnustaudun jopa enemmän isäni kuin äitini tytöksi.

Tiesin jo ajoissa tänä syksynä, että tulen viettämään Jouluni yksin. Lapset lähtivät reissuun isänsä kanssa ja kantaperheeni vietti Joulua toisaalla. Kutsusta huolimatta päätin jäädä kotiin, omiin oloihini. Jossain syvällä tunsin, että tämä pitää nyt tehdä näin, on kohdattava jotakin sellaista, mitä vielä oli kohtaamatta. Ehkä se puuttuva palanen elämäni palapelissä? Tai yksi niistä.

Aatonaattoaamuna en tahtonut päästä ylös sängystä. Mieltä painoi voimakas tunne siitä, että Joulu ei ole yksinolemisen juhla ja olin ehkä sittenkin tehnyt väärän ratkaisun. Joitakin asioita oli vielä kuitenkin hankkimatta ja kello kävi kohti sulkemisaikoja. Pakon edessä sitä oli ennenkin tehty asioita silloin, kun tunnetasolla halusin painua maan alle. Jonottaessani perinteisiä joulukaloja jotakin kuitenkin tapahtui: Ihmiset olivat hyväntuulisia, kiireettömiä, eikä loputtomalta tuntunut jonottaminen ärsyttänyt ketään. Pientä, kevyttä läpän heittoa, hyvänjouluntoivotuksia, iloisia katseita ja kohteliaita sanoja. Äityipä eräs herrasmies jopa toteamaan, että minun kasvoni hän muistaa, jos tarve niin vaatii! Kotiin tullessani olo oli kevyt ja kadoksissa ollut joulumieli kaivautui pintaan. Joulusta tulisi sittenkin hyvä.

Tapaninpäivään heräilen horroksessa vaikka kello näyttää jo kahta. Joulusta tuli ennenkokematon ja upea: Aattona söin yksin, katoin jouluaterian kauniisti lautaselleni, söin hyvin ja monipuolisesti, kuten aina ennenkin. Ruuan jälkeen otin torkut ja sitten tapasin ystäväni. Avasimme pullon skumppaa, katselimme Love actually -elokuvan, sen joulun pakollisen ja kävimme jouluyön messussa. Joulupäivänä ulkoilin ja nautin raikkaasta ulkoilmasta. Illalla tulin houkutelluksi treffeille ja millaisen miehen kanssa! Koskaan aikaisemmin en ollut ollut joulupäivän iltana baarissa, seuranani vieras ja komea mies, jonka läheisyys oli vastustamatonta. Ilta päättyi aikaisin aamulla ja nyt, tässä horroksessani, valmistaudun "kevään" ensimmäisiin grillibileisiin. 

Jonkin ylitse jälleen pääsin. Ehkä se liittyi yksinjäämisen, hylätyksi tulemisen, menettämisen ja tyhjyyden teemoihin, joiden kanssa olen painiskellut erosta lähtien. Toisaalta, ehkä se liittyi myös rutiinien, olemassa olevien normien, historian ja sen uudelleen kirjoittamisen teemoihin. Kukapa tietää, mutta oloni on nyt kovin hyvä ja rauhallinen. Toivottavasti sinunkin!

Love, love, love <3