Lennä, Fenix, lennä!

Kesäloman neljäs päivä. Yöunet pyörittävät vielä häntiä kevään ja alkukesän tiukasta työrupeamasta, organisoivat, paikantavat ja järjestävät, ratkaisevat ratkaisemasta päästyään. Kokemuksesta onneksi tiedän, että loman edetessä yöt rauhoittuvat ja laskeudun syvään rauhaan. Ennen sitä aivojen on kuitenkin tehtävä työnsä loppuun, myös unissa. Uskon sen olevan hyväksi. Tätä kirjoittaessani taustalla soivat lattarit. Keski-ikäinen vartaloni kaipaa tanssin sykettä, ravistelua, intohimoa ja tunnetta, että se on elossa. Vain tanssi sen saa aikaiseksi. Ja miehen kosketus. Ummistan silmäni hetkeksi ja matkaan mielikuvissani kuumien rytmien maailmaan. Tunnen, miten rytmi vie mennessään, miltä tuntuu, kun mies tietää, mitä tekee ja itse voi vain vikistä mukana. Ah! Ollapa jossakin kuumassa ja rannassa ja keskellä kaikkea. Matkakuume ei jätä loman alkaessa rauhaan. Korvaan puuttuvan zumbatunnilla, omassa olohuoneessa, yksin, kuinkas muutenkaan näin korona-aikana. Heh. Jos yksi menneiden vuosien Ti...

Kun malttavaisesti jaksaa kuunnella itseään ja vaientaa aktiivisen egonsa äänen, elämä tarjoilee parastaan. Niin olen kokenut, niin olen oppinut ymmärtämään ja uskomaan. Jälleen se tuntuu käyvän toteen.  Kerroin vajaat kolme vuotta sitten eräästä ihanasta miehestä, jonka vuoksi otin täälläkin käyttöön #fucktheego-tunnisteen. Kontakti häneen oli suorastaan pyörryttävä, myös henkisesti, mutta en itse kyennyt silloin astumaan pidemmälle, kuin olin valmis. Silloisesta tempoilustani huolimatta hän ei koskaan osoittanut sormella, sanonut ainoatakaan pahaa sanaa tai tehnyt mitään muutakaan sellaista, miksi häntä soimaisin. Silti meistä ei tullut sen enempää. Tai tuli, jäljelle jäi tuttavuus, ehkä orastava ystävyys, mihin olemme palanneet noin kerran vuodessa. Muutama viikko sitten kävimme hänen kanssaan lyhyehkön vuoropuhelun, jossa hän sanoi jotakin sellaista, mikä korjasi jotakin minussa jo kauan sitten rikki mennyttä. Hän totesi, etten ollut hänelle mikään "nobody" sillo...

Elämästäni on tullut epäekologista. Puskan takaa yllättänyt ikäkriisini saa edelleen uusia sävyjä. Äitiyteni on ajautunut elämän korkeakouluun lasteni murrosiän ja eroperäisen oireilun vuoksi. Se, minkä kuvittelin jo asettuneen, alkoikin uudelleen, entistä syvempänä ja intensiivisempänä. Välillä tuntuu siltä, että elämään ei muuta mahdukaan, kuin nuoruuden oireita ja nuoruuden oireita. Tilannetta ei helpota tämänhetkinen työtilanne työssä, jota niin kovasti rakastan. Se haastaa asiantuntijuuteni, osaamiseni, ymmärrykseni ja aikaresurssini. Se pakottaa tiivistämään tahtia ja samaan aikaan tyhjentämään kertyneitä saldoja. Jonkintasoiselle työnarkomaanille tilanne on käymässä sietämättömäksi. Onneksi tämä vapunaika mahdollistaa ylimääräisen neljän vapaapäivän putken ja hetken totaaliselle nollaukselle. Täyteen vauhtiin kiihtynyt mieleni on levoton: Olisi mukavaa tehdä sitä, tätä ja tuota, nyt kun on aikaa. Silti en saa itseäni ylös sängynpohjalta, olen väsynyt ja hieman uupunut....