Lennä, Fenix, lennä!

Aika valuu käsistä ja muutos on jatkuvaa. En aina tiedä, pysynkö ajan  mukana vai putoanko sen kyydistä. En tiedä, mitä edes haluan; pysyä  vai pudota. Loman jälkeinen aika on lähtenyt käyntiin tuttuun tuuliseen tyyliinsä.  Tapahtumia on enemmän kuin tarpeeksi, ja aina, kun ehdin hetken  hengähtää, seuraava tilaisuus tai tilanne tai tapahtuma väijyy nurkan  takana. On kuin Universumi haluaisi aina vaan koetella kantokykyäni,  mikä eittämättä on välillä koetuksella. Eikä vaan koetuksella, vaan  yksinkertaisesti lopussa. Kaput. Huomaan (taas) väsyväni muiden tarvitsevuuteen; siihen, että pitäisi  olla läsnä kaikkialla ja jakaa energiavarastojaan jokaiselle tarvitsevalle  niin työssä, vapaa-ajalla kuin kotonakin. Tiedän olevani paljon ja  varmasti kaikkea sitä, mitä minulta odotetaan, mutta eikö  kohtuullistamisperiaatetta haluta noudattaa vai eikö sen tarkoitusta  yksinkertaisesti ymmärretä? Siis ymmärretä sitä, ett...

Hän kuvasi näkemäänsä äärimmilleen virittyneeksi, katkeamaisillaan olevaksi kuminauhaksi, eikä tehnyt siinä virhettä, sillä sellaiseksi itseni tunsin. Sellaiseksi itseni tunnen. Katkeamaisillaan olevaksi, äärimilleen viritetyksi, jollakin tapaa yksinäiseksi ja väsyneeksi leijonaemoksi. Niin käy, kun huolehtii enemmän toisista kuin itsestään. Talvi tuli ja talvi meni. Kevään ensi säteet ja tuo ihana lämpö eivät yllä syvälle sisimpääni, vaan ne kuumentavat vain ulospäin näkyvän. Jossakin syvällä tunnen tukoksen, sellaisen kuukausien aikana syntyneen, kuin veritulppa konsanaan, joka on asettunut paikoilleen jonnekin kehon ja mielen väliin. Niin vahva se kuitenkin on, ettei intuition hiljainen ääni enää tavoita minua kehollisten hälystyskellojen kuminan takaa. Sillon kun sisäinen kompassi lakkaa toimimasta, sitä on kuin tuuliajolla. Tästä keväästä tuli sellainen. Elämä alkoi vaatia lisää ja taas lisää, ja minä annoin sen tapahtua. Ei sillä niin väliä ollut, oliko kyse työstä vai ih...

Välillä tuntuu kuin hajoaisin. Vahva minä ei enää jaksaisi jaksaa, olla vahva, pärjätä, selvitä, kestää ja sietää. Ajoittain kuormitus tuntuu kohtuuttomalta, siltä kuin olisin yksin tässä maailmassa, raskas taakka hartioillani, jalat syvällä sementissä vailla reittikarttaa ulos ahdingosta. Se lamauttaa. Tai ehkä se tuntuu siltä ja tekee niin nyt vain siksi, että jälleen yksi sivu avioeron jälkeisestä saagastani on kääntymässä seuraavaan lukuun. Apua tarvitseva on sitä saamassa, ja siten myös minun osuuteni, vastuuni ja roolini toivottavasti pienenevät ja muuttuvat tässä kevään kuluessa. Se on enemmän kuin hyvä asia. Se saattaa jopa vapauttaa tilaa minulle oman elämäni täyspainoisempaan elämiseen, omaehtoisempien valintojen tekemiseen ja henkisesti vapaampaan elämään itsenäisenä naisena.  Irti päästäminen siitä, mitä on kantanut harteillaan jo useamman vuoden ajan ei ole kuitenkaan helppoa. Se vaatii tietynlaista oman elämänsä paradigmaattista muutosta. Se edellyttää muutosta...