Lennä, Fenix, lennä!

"I've looked at life from both sides now  From up and down, and still somehow  It's life's illusions I recall  I really don't know life at all" - Joni Mitchell, Both Sides Now Menin naimisiin 20 vuotta sitten. Erosin kolmetoista vuotta ja kaksi lasta myöhemmin. Seitsemän vuotta sitten aloitin ensimmäisen blogini kirjoittamisen, mikä kertoi matkastani erosta eroon. Tämä blogi taas oli jotakin muuta, mutta nyt sekin on tullut tiensä päänsä.  Sanat arkussani eivät enää muodosta lauseita, kiehtovat pääni sisäiset myrskyt ovat laantuneet, ja keski-ikäinen mieleni on rauhoittunut. Tuuli sen ulkopuolella ei enää heilauta vahvasti omilla jaloillaan seisovaa. Seitsemän vuotta on kai riittävästi. Elämässäni on tullut uuden luvun aika. Se, mitä se tuo tullessaan, on vielä arvoitus, mutta uskon vahvasti hyvään. Hyvään joko vahvistavien kokemusten kautta tai vähän helpommalla. Molemmat reitit ovat mahdollisia. Ja arvoitukset, nehän ovat kerrassaan kiehtovia! Elokuun jälkee...

Kun malttavaisesti jaksaa kuunnella itseään ja vaientaa aktiivisen egonsa äänen, elämä tarjoilee parastaan. Niin olen kokenut, niin olen oppinut ymmärtämään ja uskomaan. Jälleen se tuntuu käyvän toteen.  Kerroin vajaat kolme vuotta sitten eräästä ihanasta miehestä, jonka vuoksi otin täälläkin käyttöön #fucktheego-tunnisteen. Kontakti häneen oli suorastaan pyörryttävä, myös henkisesti, mutta en itse kyennyt silloin astumaan pidemmälle, kuin olin valmis. Silloisesta tempoilustani huolimatta hän ei koskaan osoittanut sormella, sanonut ainoatakaan pahaa sanaa tai tehnyt mitään muutakaan sellaista, miksi häntä soimaisin. Silti meistä ei tullut sen enempää. Tai tuli, jäljelle jäi tuttavuus, ehkä orastava ystävyys, mihin olemme palanneet noin kerran vuodessa. Muutama viikko sitten kävimme hänen kanssaan lyhyehkön vuoropuhelun, jossa hän sanoi jotakin sellaista, mikä korjasi jotakin minussa jo kauan sitten rikki mennyttä. Hän totesi, etten ollut hänelle mikään "nobody" sillo...

Lakkasin toivomasta elämääni muutosta tai jotakin lisää jo hyvän aikaa sitten. Jatkuva tulevan odottelu vei liikaa energiaa, eikä tuloksillakaan päässyt oikein kehuskelemaan... Viimeisimpänä toivelistalta putosi miehen löytäminen, kas kun etsivän ei tiedetä koskaan löytäneen onneaan muutoin kuin elämällä. Jättäydyin eräällä tapaa tyhjän päälle, elämän käsiin,  jonkun mielestä takuulla liiankin varmana siitä, että se kantaisi eteeni kaiken sen, mitä tarvitsen.  Viime päivät ovat olleet jotenkin herkkiä: Kirjoja, kohtaamisia ja kuolemattomia ajatuksia. Olinko rakkautta vaille, kun rakkautta opettamaan saapui mies tavoittamattomista? Miksi hänet lähetettiin muistuttamaan, että kelpaan kelle tahansa ja juuri sellaisena kuin olen. Hän puhui tullessaan enkelten kieltä, kaunista ja sulosointuista, sellaista ihmisten välistä hyvää. Se antoi tilaa, valoi uskoa ja luottamusta, ja kertoi viimeinkin löytäneensä minut. Se ei päästänyt irti, halusi pitää lähellä ja olla yhteydessä. Se...