Lennä, Fenix, lennä!

"I've looked at life from both sides now  From up and down, and still somehow  It's life's illusions I recall  I really don't know life at all" - Joni Mitchell, Both Sides Now Menin naimisiin 20 vuotta sitten. Erosin kolmetoista vuotta ja kaksi lasta myöhemmin. Seitsemän vuotta sitten aloitin ensimmäisen blogini kirjoittamisen, mikä kertoi matkastani erosta eroon. Tämä blogi taas oli jotakin muuta, mutta nyt sekin on tullut tiensä päänsä.  Sanat arkussani eivät enää muodosta lauseita, kiehtovat pääni sisäiset myrskyt ovat laantuneet, ja keski-ikäinen mieleni on rauhoittunut. Tuuli sen ulkopuolella ei enää heilauta vahvasti omilla jaloillaan seisovaa. Seitsemän vuotta on kai riittävästi. Elämässäni on tullut uuden luvun aika. Se, mitä se tuo tullessaan, on vielä arvoitus, mutta uskon vahvasti hyvään. Hyvään joko vahvistavien kokemusten kautta tai vähän helpommalla. Molemmat reitit ovat mahdollisia. Ja arvoitukset, nehän ovat kerrassaan kiehtovia! Elokuun jälkee...

Kun malttavaisesti jaksaa kuunnella itseään ja vaientaa aktiivisen egonsa äänen, elämä tarjoilee parastaan. Niin olen kokenut, niin olen oppinut ymmärtämään ja uskomaan. Jälleen se tuntuu käyvän toteen.  Kerroin vajaat kolme vuotta sitten eräästä ihanasta miehestä, jonka vuoksi otin täälläkin käyttöön #fucktheego-tunnisteen. Kontakti häneen oli suorastaan pyörryttävä, myös henkisesti, mutta en itse kyennyt silloin astumaan pidemmälle, kuin olin valmis. Silloisesta tempoilustani huolimatta hän ei koskaan osoittanut sormella, sanonut ainoatakaan pahaa sanaa tai tehnyt mitään muutakaan sellaista, miksi häntä soimaisin. Silti meistä ei tullut sen enempää. Tai tuli, jäljelle jäi tuttavuus, ehkä orastava ystävyys, mihin olemme palanneet noin kerran vuodessa. Muutama viikko sitten kävimme hänen kanssaan lyhyehkön vuoropuhelun, jossa hän sanoi jotakin sellaista, mikä korjasi jotakin minussa jo kauan sitten rikki mennyttä. Hän totesi, etten ollut hänelle mikään "nobody" sillo...

Viides viidettä. Aika rientää, vaikka se jollakin tapaa pysähtyikin viikko sitten, kun katsoin itseäni peilistä ja totesin tilanteen olevan jotakin muuta, kuin olin uskotellut. Vahva egoni sai minut jaksamaan ja pärjäämään taas yksin, muille puhumatta. Sellainen se minun egoni on, pitää minua vahvana, pärjäävänä, osaavana ja selviävänä. Merkit ovat kuitenkin olleet ilmassa jo pitkään, nyt oli viimeinkin aika myöntää, että en jaksa, tai en jaksa ainakaan yksin. Hämmästyttävää on se, miten ystävät ja läheiset suoristavat selkänsä välittömästi tiedon saatuaan ja tiivistävät rivejään - sen voima on uskomaton näin yksittäisen ihmisen näkökulmasta. On onni elää sellaisten ihmisten lähellä. Uupumus otti siis kurkustani kiinni, valoi aivojeni tilalle sementtiä ja iski tikarilla rintaani. Se ei päästänyt kireimmästä otteestaan, ennenkuin päästin itse irti. Myönsin väsymiseni ja kuvasin sen taustoja paitsi ystävilleni, myös työyhteisölleni. Äidille itkin asiaa puhelimessa. Äiti oli äiti p...