Ja sitten saapui syksy

Mielenrauha saapui ja säilyi. Helteinen kesä imaisi loput jäljellä olleet mehut ja niin kaikki turhanpäiväinen toiminta, aktiivisuus ja ilonpito jäivät minimiin. Iloa kesässä toki riitti, mutta laadultaan se jäi kaikkia edellisvuosia vaisummaksi tai ehkä olisi parempi sanoa toisenlaiseksi, ei paremmaksi, eikä huonommaksi. En tiedä, mitä tai ketä siitä syyttäisi vai syyttäisikö ketään, kenties täyteen tullutta 45 vuotta, tiedä tuota. Seesteiseltä ja ehkä vähän keski-ikäiseltä tämä nyt tuntuu, ei kuitenkaan negatiiviselta. Onneksi revityt farkut muistuttavat edelleen henkisestä iästäni. Heheh!

Kesä ei myös kantanut eteeni elämäni miestä, tai ehkä toikin, mutta välimatka ja molempien elämän realiteetit jättivät meidät paikoillemme, vaille ensimmäistäkään tapaamista. Hänessä vaikutti olevan moni asia kohdallaan, ja niin ilmeisesti myös minussa; Se tuntuu aina jotenkin mukavalta, että kelpaisi jollekin. Tuttavuus välillemme onneksi jäi ja yhteydenpito harvakseltaan. Eihän elämästä koskaan tiedä, mitä se sitten lopulta tuo tullessaan. Hyvä niin.

Rauha, läsnäolo ja sopu itsensä kanssa tyynnyttää levottoman ja alati liikkeessä olevan mielen, sen, joka etsii, kaipaa, vertailee, odottaa ja tahtoo. Niin tapahtui myös minulle pienen kipuilun jälkeen heinäkuun alkupuolella. Siinä samassa rytäkässä ryhdyin suunnittelemaan asunnon ostoa (mikä ei ole vielä realisoitunut), sittemmin uusien töiden etsimistä (on realisoitunut), nettideittailusta luopumista (check & done) ja etäisyyden ottoa energiaa vieviin ihmissuhteisiin (!!!). Valinnat eivät tunnu kivuliailta, sydän sanoo, että olen oikealla tiellä.

Kävin äsken vahvistamassa sielua ja ruumista parin tunnin metsälenkillä. Juuri nyt en tiedä paremmasta.