Lennä, Fenix, lennä!

Keskellä pahinta eroa exäni sivalsi sanoillaan monella tapaa, mutta vain yksi niistä jätti jäljen, mitä korjailen edelleen. Hän sanoi, etten ole minkään arvoinen, ja että en koskaan löytäisi ketään, kuka haluaisi minut.  Niin ei elämä onneksi mennyt, sillä olen tavannut useammankin miehen, kenen suusta olen kuullut nuo sanat, että olen ihana ja kelpaan kyllä. Vaan yksikään niistä kohtaamisista ei ole johtanut mihinkään pysyvämpään, ja nyt ymmärrän, miksi ei. Kyse on voimakkaasta menettämisen ja hylätyksi tulemisen pelosta, mitä raivostuttava egomieleni pitää yllä. Se on se puoli minusta, joka selittää, peittää puheellaan totuuden ja estää minua kokemasta elämää todellisena. Se valehtelee, pelottelee, vääristelee totuutta, vähättelee, kieltää tai suorastaan estää luottamasta ja väittää exäni olleen oikeassa. Se saa minut pelkäämään ja väheksymään itseäni toistamalla, että en kuitenkaan ole riittävän hyvä, kaunis ja sopiva. Se sai minut vuosien ajan myös tekemään asioita, mistä en oi

Kun aikoinani erosin, ymmärsin eräiden ystävieni suosiollisella avustuksella, että ”nyt, jos koskaan olisi syytä katsoa peiliin”. Peiliin piti katsoa toista syyllistämättä, ei varsinaisesti sen vuoksi, että vika olisi yksin ollut minussa, vaan sen vuoksi, että ymmärtäisin kuunnella itseäni entistä paremmin. Pyristeltyäni vastaan hetken verran, oivalsin, että ei toista voi muuttaa, vaan muutos lähtee aina itsestä. Tuosta oivalluksesta alkoi muodostua maaperä, jolla nyt seison. Sen sijaan, että olisin muuttunut, löysin itseni. Ensin olin kuin huonekaluista ja muusta omaisuudesta tyhjä asunto, jonka seinät huojuivat jokaisen pienen tuulenvireen voimasta. Olin menettänyt kaiken, ja joutunut silmätysten menettämisen pelkoni kanssa, pelon, joka oli ohjannut jokaista valintaani ja tekoani jo vuosien ajan. En vain ollut siitä itse tietoinen, tai en halunnut olla. Sitten huomasin, että se, mitä tunsin, ei ollutkaan totta: En ollut menettänyt kaikkea, vain parisuhteen ja puolet mitättömästä

Kerran lopettamispäätöksen tehtyään, ei ole helppo tarttua uuden kahvaan, ei vaikka parhaansa tekisikin. Kaikki uudet alut ovat olleet kuluneiden vuosien ja kuukausien aikana, edelleen, vain paloja  elämäni palapelissä, mutta uuden blogin sentään sain aikaiseksi. Alku sekin. Ja tyhjää parempi. Kerrottavaa olisi vaikka kuinka, enkä oikeastaan tiedä, mistä tämän raporttini uuden vaiheen aloittaisin. Pitäisikö kertoa, että se tyyni, minkä löysin viime kesän koittaessa säilyi ja syveni. Suhde entiseen rakkaaseen, sittemmin myös viholliseen ja pysyvästi lasteni isään kasvoi viiden vuoden aikana sellaiseen muotoon, että en itsekään olisi sitä kuunapäivänä osannut kuvitella. Ja toisaalta olisi pitänyt osata. Välillämme vallitsee tätä nykyä syvä ystävyys ja harmonia, ja perheemme on taas yhtä suurta, johon kuuluu tätä nykyä myös hänen nyxänsä perheineen. Monet kahvit on yhdessä juotu ja juhlat juhlittu. Ja mikä huvittavinta, se tuntuu enää vain luonnolliselta. Paljon enemmän luonnolliselta

"Silloin mä tajusin, ettei kaikki mee niin kuin etukäteen huomista suunniteltiin..."  -Haloo Helsinki, Parempaan suuntaan On taas se aika vuodesta, kun ympyrä sulkeutuu ja yksi vuosi lisää kilahtaa koettujen vuosien laariin. Uskomattoman nopeasti tämä aika kulkee, sillä eropäätöksestä tulee täyteen viisi vuotta ihan näinä päivinä! Ystäväni sen sitten sanoi ääneen: "Oletko kirjoittanut...?" Ymmärsin, että en riittävästi. Niin syntyi  tämä uusi blogi, mikä paneutuu tuhkasta ylös ponnistaneen "Fenixin" lentomatkaan, josta ei ilmakuoppia tai turbulenssia ole puuttunut, eikä tule puuttumaan. Tervetuloa siis takaisin, nyt kohta jo keski-iän tavoittavan sinkkunaisen seuraan!