Lennä, Fenix, lennä!

Harvoin olen niin energinen, että jaksaisin perjantai-iltana lähteä minnekään tai tehdä yhtään mitään. Tämä toukokuinen kesä näyttää kuitenkin saavan ihmisen uskottomaksi tavoilleen, ja niin kuluvan viikon perjantai muuttui after works -iltapäivästä rairai-illaksi puoliksi ystäväni houkutuksella. Tai ehkä iltaa voisi kuvata mielummin sivistyneellä ja seitinohuella nousuhumalalla, eikä siitä vain ystävääni voi syyttää. Kyse oli nopeasta ja loistavasta päähänpistosta, jollaisesta ei ole ollut aavistustakaan muutamaan kuukauteen. Järki siinä hieman yritti vastustella, mutta niin sitä sitten pistettiin skumppaa kylmään, lilaa luomeen ja vetäistiin korkkarit jalkaan: Kotikaupungin yö kutsui vastustamattomalla tavalla! Itsetunto-ongelmien kanssa painiskelu on hämmentänyt minua viime aikoina. Oivalsin eräänä päivänä, että tämä koko palapelini (myös tämä ) olikin yhtä suurta feikkiä, millä yritin pönkittää omaa egoani ja uskotella itselleni jotakin sellaista, mihin en muutoin kykenisi. Os

Lähestyvän äitienpäivän kunniaksi esikoiseni latasi jälleen täyslaidallisen sitä, miten paska mutsi olen: Vaadin häneltä liikaa, vaadin täydellisyyttä asiassa, jos toisessakin, tarkemmin ajateltuna kaikessa. En ymmärrä, en tue, en kuuntele, en yhtään mitään. Suosin vain pienempää ja syytän tätä vanhempaa kaikesta. "Saatanan paljon" sitä kaikkea ja vähän päälle. Murrosiänperkele heräsi henkiin jo viidentoista tuolle puolen ehtineelle ja  antoi lisäsävyn nuoremman kanssa taiteiluun. Ymmärrän kyllä, että joskus ne asiat on käsiteltävä, mutta pitikö sitä kaikkea pantata tähän hetkeen, kun kuvittelin jo selvinneeni aikuisuuteni kipuilusta kuiville ja aloittavani kepeän keski-ikäilyn. Piti. Nyt äiti oli siihen valmis ja riittävän vahva, jotta lapsi voisi kertoa, mitä hän oikeasti kaikesta ajattelee. Repiä itsensä irti lapsuuden ikeestä, niinhän siinä kuuluu käydä. Miksi minä näennäisenä ammattikasvattajana en ymmärtänyt sitä aikaisemmin, että se tuntuisi äitinä tältä, että mat

Viides viidettä. Aika rientää, vaikka se jollakin tapaa pysähtyikin viikko sitten, kun katsoin itseäni peilistä ja totesin tilanteen olevan jotakin muuta, kuin olin uskotellut. Vahva egoni sai minut jaksamaan ja pärjäämään taas yksin, muille puhumatta. Sellainen se minun egoni on, pitää minua vahvana, pärjäävänä, osaavana ja selviävänä. Merkit ovat kuitenkin olleet ilmassa jo pitkään, nyt oli viimeinkin aika myöntää, että en jaksa, tai en jaksa ainakaan yksin. Hämmästyttävää on se, miten ystävät ja läheiset suoristavat selkänsä välittömästi tiedon saatuaan ja tiivistävät rivejään - sen voima on uskomaton näin yksittäisen ihmisen näkökulmasta. On onni elää sellaisten ihmisten lähellä. Uupumus otti siis kurkustani kiinni, valoi aivojeni tilalle sementtiä ja iski tikarilla rintaani. Se ei päästänyt kireimmästä otteestaan, ennenkuin päästin itse irti. Myönsin väsymiseni ja kuvasin sen taustoja paitsi ystävilleni, myös työyhteisölleni. Äidille itkin asiaa puhelimessa. Äiti oli äiti p

Kun väsyneenä vetää käsijarrusta ja pysähtyy juuri ennen betoniseinää, voi itsensä löytäminen yllättää joko hyvällä tai pahalla. Kun aikoinaan erosin, lähdin juoksemaan. Aloitin siitä, että otin pari juoksuaskelta ja puuskutin kymmenen seuraavaa. Sitten siirryin valotolppien väleihin suhteessa 1:3, 2:3, 1:2, 3:2, 1:1, ja lopulta juoksin, ensin kilometrin, sitten toisen ja lopulta kymmenen pysähtymättä. Sitten vastalauseen esitti ensin toinen jalkapohjani ja sitten toinen. Nyt olen käynyt lenkillä niiltä salaa, mutta vain harvakseltaan. On ollut ollut pakko keventää, sillä jos juoksemisharrastuksen aloittaa nelikymppisenä, eikä ole juossut koskaan ennen sitä, ei kroppa välttämättä taivu mielen tahtoon. Tehtävänsä se kuitenkin teki, ja jätti jälkeensä varsin mainion, kymmenen kiloa kevyemmän keski-ikäisen vartalon. Nyt, kun viisi vuotta myöhemmin olen jälleen jonkinlaisen kriisin keskellä, päädyin juoksemisen sijaan lohtusyömiseen viime syksynä, mikä on ollut minulle se luontaisemp