Lennä, Fenix, lennä!

Välillä tuntuu kuin hajoaisin. Vahva minä ei enää jaksaisi jaksaa, olla vahva, pärjätä, selvitä, kestää ja sietää. Ajoittain kuormitus tuntuu kohtuuttomalta, siltä kuin olisin yksin tässä maailmassa, raskas taakka hartioillani, jalat syvällä sementissä vailla reittikarttaa ulos ahdingosta. Se lamauttaa. Tai ehkä se tuntuu siltä ja tekee niin nyt vain siksi, että jälleen yksi sivu avioeron jälkeisestä saagastani on kääntymässä seuraavaan lukuun. Apua tarvitseva on sitä saamassa, ja siten myös minun osuuteni, vastuuni ja roolini toivottavasti pienenevät ja muuttuvat tässä kevään kuluessa. Se on enemmän kuin hyvä asia. Se saattaa jopa vapauttaa tilaa minulle oman elämäni täyspainoisempaan elämiseen, omaehtoisempien valintojen tekemiseen ja henkisesti vapaampaan elämään itsenäisenä naisena.  Irti päästäminen siitä, mitä on kantanut harteillaan jo useamman vuoden ajan ei ole kuitenkaan helppoa. Se vaatii tietynlaista oman elämänsä paradigmaattista muutosta. Se edellyttää muutosta toi

Suru sattuu sydämeeni. Suren elettyjä ja elämättömiä päiviä, kaikkea sitä, mikä jäi tekemättä, kokematta ja elämättä itse asetettujen rajoitteiden vuoksi. Suren kokemuksiani, menetyksiäni, luopumisia ja luopumatta jättämisiä. Suren ikääntymistä, sitä, että kuuteenkymmeneen on matkaa yhtä paljon kuin kolmeenkymmeneen. Suren vanhenemista, lasteni kasvua, kokematta jääneitä tunteita, yksinolemista, yksin jäämistä, ikävää. Suren vanhempieni vanhenemista, suren edessä olevaa luopumista, suren yksin jäämistä. Suren käsittelemättä jääneitä asioita, niitä, jotka nakertavat madonreikiä jossakin syvällä. Suren sitä, mitä lapseni ovat joutuneet kokemaan ja sitä, mitä he vielä joutuvat kokemaan. Suren myös, miten elämä on ohitse liian nopeasti sekä sitä, etten toiveistani huolimatta löytänyt elämääni uutta miestä, vaan edelleen elän yksin lasteni kanssa tai yksin itseni kanssa, viikosta riippuen. Muutaman vuoden päästä yksin viikosta toiseen. Suru on pesiytynyt sydämeeni, enkä tiedä, miksi