Lennä, Fenix, lennä!

Kevät on edennyt hurjaa vauhtia koronaa pakoillessa. Ensin tuli aikainen kevät, sitten takatalvi, uusi kevät ja uusi talvi. Sitten puihin puhkesivat silmut ja lehdet. Juuri nyt, tänään, näyttää siltä, että on aika kääntää katse kesään. Uskomatonta, että maaliskuussa alkanut ajanjakso on siirtynyt jo seuraavaan vaiheeseen, niin sanottuun uuteen normaaliin, siihen, joka edeltää sitä todellista uutta normaalia. Tai ainakin uutta, jotakin, mitä ei ehkä ennen ole ollut olemassa. En tiedä odotanko sitä vai en. Kevät sulki meidät koteihin, etäälle toisista, ja sitten lupaavasti alkunut henkinen yhteys toisiin alkoi kärsiä turnausväsymyksestä. Yhteyttä ei sittenkään syntynyt Teamsin välityksellä siinä mittakaavassa, kuin ehkä toivottiin. Sen sijaan polarisaatio sai uusia sävyjä  (ainakin minun tuttavapiirissäni): Pienten lasten vanhemmat taistelivat äärirajoilla, ja me aikuistuvien nuorten itsenäiset (ja yksinäiset) vanhemmat sulkeuduimme entistä syvemmälle itseemme, sinne, minne kenen...

Kehotit minua huolehtimaan itsestäni, sanoit sen olevan parhainta rakkautta, jota voin itselleni antaa tilanteessa, jota kutsuit sisäiseksi arvoristiriidaksi. Sitä voisi kuvata tilaksi, jossa keho vaatii välitöntä pysähtymistä, mutta mieli haluaa jatkaa toimimista, ratkaisujen etsimistä, auttamista, hoitamista ja pelastamista. Hullua, eikö totta, että näin kaksi vastakkaista puolta mahtuu yhteen kehoon, ja sitten olen minä, kehoni ylipapitar, jonka tehtävänä olisi tehdä valintoja ja päätöksiä omaksi parhaakseni. Luotto-oppaani mukaan "kentässäni" ei tällä hetkellä ole muita ihmisiä. Kirjoitettuna se tuntuu tosi kurjalta, vaikka tiedän sen olevan totta. Elän ihmisten keskellä, mutta en koe saavani tukea ja ymmärrystä tilanteessani. Miten voisinkaan, kun eiväthän he tiedä mitään syvimmästä minusta. Näistä teksteistäni blogissani. Olen yksin ajatusteni ja vaikeuksieni kanssa, eikä niistä puhuminen ole helppoa. On vaikeaa myöntää vaikeimpia tunteita, mitkä liittyvät läheisii...