Lennä, Fenix, lennä!

Kun malttavaisesti jaksaa kuunnella itseään ja vaientaa aktiivisen egonsa äänen, elämä tarjoilee parastaan. Niin olen kokenut, niin olen oppinut ymmärtämään ja uskomaan. Jälleen se tuntuu käyvän toteen.  Kerroin vajaat kolme vuotta sitten eräästä ihanasta miehestä, jonka vuoksi otin täälläkin käyttöön #fucktheego-tunnisteen. Kontakti häneen oli suorastaan pyörryttävä, myös henkisesti, mutta en itse kyennyt silloin astumaan pidemmälle, kuin olin valmis. Silloisesta tempoilustani huolimatta hän ei koskaan osoittanut sormella, sanonut ainoatakaan pahaa sanaa tai tehnyt mitään muutakaan sellaista, miksi häntä soimaisin. Silti meistä ei tullut sen enempää. Tai tuli, jäljelle jäi tuttavuus, ehkä orastava ystävyys, mihin olemme palanneet noin kerran vuodessa. Muutama viikko sitten kävimme hänen kanssaan lyhyehkön vuoropuhelun, jossa hän sanoi jotakin sellaista, mikä korjasi jotakin minussa jo kauan sitten rikki mennyttä. Hän totesi, etten ollut hänelle mikään "nobody" sillo...

Lakkasin toivomasta elämääni muutosta tai jotakin lisää jo hyvän aikaa sitten. Jatkuva tulevan odottelu vei liikaa energiaa, eikä tuloksillakaan päässyt oikein kehuskelemaan... Viimeisimpänä toivelistalta putosi miehen löytäminen, kas kun etsivän ei tiedetä koskaan löytäneen onneaan muutoin kuin elämällä. Jättäydyin eräällä tapaa tyhjän päälle, elämän käsiin,  jonkun mielestä takuulla liiankin varmana siitä, että se kantaisi eteeni kaiken sen, mitä tarvitsen.  Viime päivät ovat olleet jotenkin herkkiä: Kirjoja, kohtaamisia ja kuolemattomia ajatuksia. Olinko rakkautta vaille, kun rakkautta opettamaan saapui mies tavoittamattomista? Miksi hänet lähetettiin muistuttamaan, että kelpaan kelle tahansa ja juuri sellaisena kuin olen. Hän puhui tullessaan enkelten kieltä, kaunista ja sulosointuista, sellaista ihmisten välistä hyvää. Se antoi tilaa, valoi uskoa ja luottamusta, ja kertoi viimeinkin löytäneensä minut. Se ei päästänyt irti, halusi pitää lähellä ja olla yhteydessä. Se...

Mielenrauha saapui ja säilyi. Helteinen kesä imaisi loput jäljellä olleet mehut ja niin kaikki turhanpäiväinen toiminta, aktiivisuus ja ilonpito jäivät minimiin. Iloa kesässä toki riitti, mutta laadultaan se jäi kaikkia edellisvuosia vaisummaksi tai ehkä olisi parempi sanoa toisenlaiseksi, ei paremmaksi, eikä huonommaksi. En tiedä, mitä tai ketä siitä syyttäisi vai syyttäisikö ketään, kenties täyteen tullutta 45 vuotta, tiedä tuota. Seesteiseltä ja ehkä vähän keski-ikäiseltä tämä nyt tuntuu, ei kuitenkaan negatiiviselta. Onneksi revityt farkut muistuttavat edelleen henkisestä iästäni. Heheh! Kesä ei myös kantanut eteeni elämäni miestä, tai ehkä toikin, mutta välimatka ja molempien elämän realiteetit jättivät meidät paikoillemme, vaille ensimmäistäkään tapaamista. Hänessä vaikutti olevan moni asia kohdallaan, ja niin ilmeisesti myös minussa; Se tuntuu aina jotenkin mukavalta, että kelpaisi jollekin. Tuttavuus välillemme onneksi jäi ja yhteydenpito harvakseltaan. Eihän elämästä koska...

Olen polkenut elämäni munamankelia eri lihasten voimalla varsin ansiokkaasti. Aina, kun olen päässyt yhden taipaleen loppuun, pyöräni on ruhjeilla, kumit tyhjänä ja vanteet mutkalla. Huokaisen ja korjaan pyöräni jatkaakseni matkaa. Sama toistuu useita kertoja. Tiedän, että huumorilla tästä selvitään, jälleen kerran. Elämä olisi paljon köyhempää ilman kasvattavia ja lopulta vahvistavia kokemuksia, elämänvaiheita ja -tilanteita ja ah - niin monenmoisia tunteita. Viime viikonloppuna oivalsin, että nyt on aika kaivaa esiin yksi saamistani lahjoista: Kyky ymmärtää ja antaa anteeksi. Niin tein, ja voi, miten elämä lähtikään taas kiljaisten liikkeelle! On tämä vaan, on se, mun elämäni - niin monimutkainen, mutta voi, niin hieno ja koettavanarvoinen! Onni syntyy hyvin pienistä asioista: - kolmea kukkavartta ensimmäistä kertaa ikinä puskeva viirivehka - etelänlämpöiset kesäyöt - väsymyksen taltuttanut, riittävän pitkä loma - ystävät, ystävät, ystävät - anteeksianto ja vastaantulo - hyväksyn...