Lennä, Fenix, lennä!

Aika valuu käsistä ja muutos on jatkuvaa. En aina tiedä, pysynkö ajan  mukana vai putoanko sen kyydistä. En tiedä, mitä edes haluan; pysyä  vai pudota. Loman jälkeinen aika on lähtenyt käyntiin tuttuun tuuliseen tyyliinsä.  Tapahtumia on enemmän kuin tarpeeksi, ja aina, kun ehdin hetken  hengähtää, seuraava tilaisuus tai tilanne tai tapahtuma väijyy nurkan  takana. On kuin Universumi haluaisi aina vaan koetella kantokykyäni,  mikä eittämättä on välillä koetuksella. Eikä vaan koetuksella, vaan  yksinkertaisesti lopussa. Kaput. Huomaan (taas) väsyväni muiden tarvitsevuuteen; siihen, että pitäisi  olla läsnä kaikkialla ja jakaa energiavarastojaan jokaiselle tarvitsevalle  niin työssä, vapaa-ajalla kuin kotonakin. Tiedän olevani paljon ja  varmasti kaikkea sitä, mitä minulta odotetaan, mutta eikö  kohtuullistamisperiaatetta haluta noudattaa vai eikö sen tarkoitusta  yksinkertaisesti ymmärretä? Siis ymmärretä sitä, ett...

Kevät on edennyt hurjaa vauhtia koronaa pakoillessa. Ensin tuli aikainen kevät, sitten takatalvi, uusi kevät ja uusi talvi. Sitten puihin puhkesivat silmut ja lehdet. Juuri nyt, tänään, näyttää siltä, että on aika kääntää katse kesään. Uskomatonta, että maaliskuussa alkanut ajanjakso on siirtynyt jo seuraavaan vaiheeseen, niin sanottuun uuteen normaaliin, siihen, joka edeltää sitä todellista uutta normaalia. Tai ainakin uutta, jotakin, mitä ei ehkä ennen ole ollut olemassa. En tiedä odotanko sitä vai en. Kevät sulki meidät koteihin, etäälle toisista, ja sitten lupaavasti alkunut henkinen yhteys toisiin alkoi kärsiä turnausväsymyksestä. Yhteyttä ei sittenkään syntynyt Teamsin välityksellä siinä mittakaavassa, kuin ehkä toivottiin. Sen sijaan polarisaatio sai uusia sävyjä  (ainakin minun tuttavapiirissäni): Pienten lasten vanhemmat taistelivat äärirajoilla, ja me aikuistuvien nuorten itsenäiset (ja yksinäiset) vanhemmat sulkeuduimme entistä syvemmälle itseemme, sinne, minne kenen...