Lennä, Fenix, lennä!

Kehotit minua huolehtimaan itsestäni, sanoit sen olevan parhainta rakkautta, jota voin itselleni antaa tilanteessa, jota kutsuit sisäiseksi arvoristiriidaksi. Sitä voisi kuvata tilaksi, jossa keho vaatii välitöntä pysähtymistä, mutta mieli haluaa jatkaa toimimista, ratkaisujen etsimistä, auttamista, hoitamista ja pelastamista. Hullua, eikö totta, että näin kaksi vastakkaista puolta mahtuu yhteen kehoon, ja sitten olen minä, kehoni ylipapitar, jonka tehtävänä olisi tehdä valintoja ja päätöksiä omaksi parhaakseni. Luotto-oppaani mukaan "kentässäni" ei tällä hetkellä ole muita ihmisiä. Kirjoitettuna se tuntuu tosi kurjalta, vaikka tiedän sen olevan totta. Elän ihmisten keskellä, mutta en koe saavani tukea ja ymmärrystä tilanteessani. Miten voisinkaan, kun eiväthän he tiedä mitään syvimmästä minusta. Näistä teksteistäni blogissani. Olen yksin ajatusteni ja vaikeuksieni kanssa, eikä niistä puhuminen ole helppoa. On vaikeaa myöntää vaikeimpia tunteita, mitkä liittyvät läheisii

Kehotit näkemään itseni jokena, joka sopeutuu uomaansa, virtaa matkalle osuvista kivistä, mutkista ja kuohuista huolimatta. Jatkaa matkaansa ja ikuista liikettään, kuten muutoskin, joka omalla tavallaan on merkki jostakin pysyvästä. Otin neuvosta vaarin ja lähdin uimaan. Uin kilometrin henkeni edestä, suoritin suorittamista ja sitten kelluin tovin, ehkä sykettä tasatakseni, ehkä muuten vain. Tuon kilometrin aikana en ajatellut mitään, vaan annoin sammakkomaisten liikkeiden kuljettaa minua eteenpäin altaan päästä toiseen. Katse ei nähnyt oikeastaan ketään muita radallaolijoita. Uinnin jälkeen parkkeerasin itseni vähän liian kuuman saunan lauteille ja nautin siitä, ettei seurani kiinnostanut montaakaan läsnäolijaa. Niille harvoille vastasin jotakin epämääräistä, sellaista, millä tilanteet ohitetaan sujuvasti ketään loukkaamatta. Myöhemmin liikuin vielä lisää, nautin keväisestä ulkoilmasta ja hikeä pintaan pumppaavasta ryhmäliikuntatunnista. Illalla oli autuaan väsynyt ja uni tuli