Lennä, Fenix, lennä!

Koronakevään pitkä viikonloppu lomapäivineen tarjosi tehostetun mahdollisuuden seikkailuun oman pään sisällä. Orastavan ihmissuhteen, niin sanotun tekstariseurustelun, päättyminen taas antoi aineksia syväsukellukseen. Oikeasti toiveissa oli jotakin ihan muuta, kun aikanaan lomapäivääni nimesin... En siis tiedä tulevatko nämä vaiheet elämääni tilauksesta vai täysin pyytämättä, mutta vaikuttaa siltä, että nyt on aika tarttua trilogian(?) päätösjaksoon(?). [*** nauraa kippurassa *** Tähän päättymisasiaan en usko itsekään] Tiedän ja tunnen, että edessäni on taustalla kummitelleiden, niin sanottujen juurisyiden kohtaaminen kasvoista kasvoihin. Ahdistaa jo valmiiksi, ja välillä tuntuu siltä, että hyvälle terapeutille olisi tarvetta... ;D Selailin läpi elämäni palapelin julkaisemattomia päiväkirjamerkintöjä viimeisten vuosien ajalta. X-files-tallenteiksi olivat jääneet eron jälkeisten "huippuvuosien" laastarisuhteet, joiden avulla kasvoin erostani eroon ja löysin itseni uudellee...

Kehotit minua huolehtimaan itsestäni, sanoit sen olevan parhainta rakkautta, jota voin itselleni antaa tilanteessa, jota kutsuit sisäiseksi arvoristiriidaksi. Sitä voisi kuvata tilaksi, jossa keho vaatii välitöntä pysähtymistä, mutta mieli haluaa jatkaa toimimista, ratkaisujen etsimistä, auttamista, hoitamista ja pelastamista. Hullua, eikö totta, että näin kaksi vastakkaista puolta mahtuu yhteen kehoon, ja sitten olen minä, kehoni ylipapitar, jonka tehtävänä olisi tehdä valintoja ja päätöksiä omaksi parhaakseni. Luotto-oppaani mukaan "kentässäni" ei tällä hetkellä ole muita ihmisiä. Kirjoitettuna se tuntuu tosi kurjalta, vaikka tiedän sen olevan totta. Elän ihmisten keskellä, mutta en koe saavani tukea ja ymmärrystä tilanteessani. Miten voisinkaan, kun eiväthän he tiedä mitään syvimmästä minusta. Näistä teksteistäni blogissani. Olen yksin ajatusteni ja vaikeuksieni kanssa, eikä niistä puhuminen ole helppoa. On vaikeaa myöntää vaikeimpia tunteita, mitkä liittyvät läheisii...