Ei kukaan välitä oikeasti
Aika valuu käsistä ja muutos on jatkuvaa. En aina tiedä, pysynkö ajan mukana vai putoanko sen kyydistä. En tiedä, mitä edes haluan; pysyä vai pudota. Loman jälkeinen aika on lähtenyt käyntiin tuttuun tuuliseen tyyliinsä. Tapahtumia on enemmän kuin tarpeeksi, ja aina, kun ehdin hetken hengähtää, seuraava tilaisuus tai tilanne tai tapahtuma väijyy nurkan takana. On kuin Universumi haluaisi aina vaan koetella kantokykyäni, mikä eittämättä on välillä koetuksella. Eikä vaan koetuksella, vaan yksinkertaisesti lopussa. Kaput. Huomaan (taas) väsyväni muiden tarvitsevuuteen; siihen, että pitäisi olla läsnä kaikkialla ja jakaa energiavarastojaan jokaiselle tarvitsevalle niin työssä, vapaa-ajalla kuin kotonakin. Tiedän olevani paljon ja varmasti kaikkea sitä, mitä minulta odotetaan, mutta eikö kohtuullistamisperiaatetta haluta noudattaa vai eikö sen tarkoitusta yksinkertaisesti ymmärretä? Siis ymmärretä sitä, että yksittäisen ihmisen varantojen tulisi riittää myös itses