Lennä, Fenix, lennä!

Aika valuu käsistä ja muutos on jatkuvaa. En aina tiedä, pysynkö ajan  mukana vai putoanko sen kyydistä. En tiedä, mitä edes haluan; pysyä  vai pudota. Loman jälkeinen aika on lähtenyt käyntiin tuttuun tuuliseen tyyliinsä.  Tapahtumia on enemmän kuin tarpeeksi, ja aina, kun ehdin hetken  hengähtää, seuraava tilaisuus tai tilanne tai tapahtuma väijyy nurkan  takana. On kuin Universumi haluaisi aina vaan koetella kantokykyäni,  mikä eittämättä on välillä koetuksella. Eikä vaan koetuksella, vaan  yksinkertaisesti lopussa. Kaput. Huomaan (taas) väsyväni muiden tarvitsevuuteen; siihen, että pitäisi  olla läsnä kaikkialla ja jakaa energiavarastojaan jokaiselle tarvitsevalle  niin työssä, vapaa-ajalla kuin kotonakin. Tiedän olevani paljon ja  varmasti kaikkea sitä, mitä minulta odotetaan, mutta eikö  kohtuullistamisperiaatetta haluta noudattaa vai eikö sen tarkoitusta  yksinkertaisesti ymmärretä? Siis ymmärretä sitä, ett...

Hän kuvasi näkemäänsä äärimmilleen virittyneeksi, katkeamaisillaan olevaksi kuminauhaksi, eikä tehnyt siinä virhettä, sillä sellaiseksi itseni tunsin. Sellaiseksi itseni tunnen. Katkeamaisillaan olevaksi, äärimilleen viritetyksi, jollakin tapaa yksinäiseksi ja väsyneeksi leijonaemoksi. Niin käy, kun huolehtii enemmän toisista kuin itsestään. Talvi tuli ja talvi meni. Kevään ensi säteet ja tuo ihana lämpö eivät yllä syvälle sisimpääni, vaan ne kuumentavat vain ulospäin näkyvän. Jossakin syvällä tunnen tukoksen, sellaisen kuukausien aikana syntyneen, kuin veritulppa konsanaan, joka on asettunut paikoilleen jonnekin kehon ja mielen väliin. Niin vahva se kuitenkin on, ettei intuition hiljainen ääni enää tavoita minua kehollisten hälystyskellojen kuminan takaa. Sillon kun sisäinen kompassi lakkaa toimimasta, sitä on kuin tuuliajolla. Tästä keväästä tuli sellainen. Elämä alkoi vaatia lisää ja taas lisää, ja minä annoin sen tapahtua. Ei sillä niin väliä ollut, oliko kyse työstä vai ih...

Välillä tuntuu kuin hajoaisin. Vahva minä ei enää jaksaisi jaksaa, olla vahva, pärjätä, selvitä, kestää ja sietää. Ajoittain kuormitus tuntuu kohtuuttomalta, siltä kuin olisin yksin tässä maailmassa, raskas taakka hartioillani, jalat syvällä sementissä vailla reittikarttaa ulos ahdingosta. Se lamauttaa. Tai ehkä se tuntuu siltä ja tekee niin nyt vain siksi, että jälleen yksi sivu avioeron jälkeisestä saagastani on kääntymässä seuraavaan lukuun. Apua tarvitseva on sitä saamassa, ja siten myös minun osuuteni, vastuuni ja roolini toivottavasti pienenevät ja muuttuvat tässä kevään kuluessa. Se on enemmän kuin hyvä asia. Se saattaa jopa vapauttaa tilaa minulle oman elämäni täyspainoisempaan elämiseen, omaehtoisempien valintojen tekemiseen ja henkisesti vapaampaan elämään itsenäisenä naisena.  Irti päästäminen siitä, mitä on kantanut harteillaan jo useamman vuoden ajan ei ole kuitenkaan helppoa. Se vaatii tietynlaista oman elämänsä paradigmaattista muutosta. Se edellyttää muutosta...

Viides viidettä. Aika rientää, vaikka se jollakin tapaa pysähtyikin viikko sitten, kun katsoin itseäni peilistä ja totesin tilanteen olevan jotakin muuta, kuin olin uskotellut. Vahva egoni sai minut jaksamaan ja pärjäämään taas yksin, muille puhumatta. Sellainen se minun egoni on, pitää minua vahvana, pärjäävänä, osaavana ja selviävänä. Merkit ovat kuitenkin olleet ilmassa jo pitkään, nyt oli viimeinkin aika myöntää, että en jaksa, tai en jaksa ainakaan yksin. Hämmästyttävää on se, miten ystävät ja läheiset suoristavat selkänsä välittömästi tiedon saatuaan ja tiivistävät rivejään - sen voima on uskomaton näin yksittäisen ihmisen näkökulmasta. On onni elää sellaisten ihmisten lähellä. Uupumus otti siis kurkustani kiinni, valoi aivojeni tilalle sementtiä ja iski tikarilla rintaani. Se ei päästänyt kireimmästä otteestaan, ennenkuin päästin itse irti. Myönsin väsymiseni ja kuvasin sen taustoja paitsi ystävilleni, myös työyhteisölleni. Äidille itkin asiaa puhelimessa. Äiti oli äiti p...

Kun väsyneenä vetää käsijarrusta ja pysähtyy juuri ennen betoniseinää, voi itsensä löytäminen yllättää joko hyvällä tai pahalla. Kun aikoinaan erosin, lähdin juoksemaan. Aloitin siitä, että otin pari juoksuaskelta ja puuskutin kymmenen seuraavaa. Sitten siirryin valotolppien väleihin suhteessa 1:3, 2:3, 1:2, 3:2, 1:1, ja lopulta juoksin, ensin kilometrin, sitten toisen ja lopulta kymmenen pysähtymättä. Sitten vastalauseen esitti ensin toinen jalkapohjani ja sitten toinen. Nyt olen käynyt lenkillä niiltä salaa, mutta vain harvakseltaan. On ollut ollut pakko keventää, sillä jos juoksemisharrastuksen aloittaa nelikymppisenä, eikä ole juossut koskaan ennen sitä, ei kroppa välttämättä taivu mielen tahtoon. Tehtävänsä se kuitenkin teki, ja jätti jälkeensä varsin mainion, kymmenen kiloa kevyemmän keski-ikäisen vartalon. Nyt, kun viisi vuotta myöhemmin olen jälleen jonkinlaisen kriisin keskellä, päädyin juoksemisen sijaan lohtusyömiseen viime syksynä, mikä on ollut minulle se luontaisemp...

Vappuaatto 2018. Olisin niin mielelläni jakanut sen jonkun kanssa, mutta yrityksistä huolimatta en löytänyt päiväksi tai illaksi seuraa. Ja ei, en kokeillut Tinderiä, vaan ajattelin tukeutua mieluummin ystäviini, jotka olivatkin sitten kaikki omilla menoillaan tai kodeissaan lastensa, puolisojensa tai ystäviensä kanssa. Hyvä niin, sillä juhlat tuntuvat aina paremmille, kun ne saa jakaa jonkun seurassa. Toisaalta, vaikka aamu alkoikin pirteänä ja mielessä vilahti ajatus yöriennoista, yllätti väsymys minut keskipäivällä ja en olisi edes jaksanut olla seurallinen. Taidan oikeasti potea jonkinlaista uupumusta. En tiedä, pitäisikö tästä huolestua... ehkä ei. Niin avasin sitten pienen kuohuvan ja tyhjensin kulhoon puoli pussillista vaahtokarkkeja. Ennen kuin kävin niihin käsiksi, katoin ruokapöydän kauniisti, otin esiin parhaimmat astiani ja söin hyvin itse valmistamaani ruokaa. Päivällinen yhdelle. Kesäkurin voi aloittaa myös huomenna. Ostin tänään myös uudet farkut, mallia boyfrie...