Lennä, Fenix, lennä!

Kesäloman neljäs päivä. Yöunet pyörittävät vielä häntiä kevään ja alkukesän tiukasta työrupeamasta, organisoivat, paikantavat ja järjestävät, ratkaisevat ratkaisemasta päästyään. Kokemuksesta onneksi tiedän, että loman edetessä yöt rauhoittuvat ja laskeudun syvään rauhaan. Ennen sitä aivojen on kuitenkin tehtävä työnsä loppuun, myös unissa. Uskon sen olevan hyväksi. Tätä kirjoittaessani taustalla soivat lattarit. Keski-ikäinen vartaloni kaipaa tanssin sykettä, ravistelua, intohimoa ja tunnetta, että se on elossa. Vain tanssi sen saa aikaiseksi. Ja miehen kosketus. Ummistan silmäni hetkeksi ja matkaan mielikuvissani kuumien rytmien maailmaan. Tunnen, miten rytmi vie mennessään, miltä tuntuu, kun mies tietää, mitä tekee ja itse voi vain vikistä mukana. Ah! Ollapa jossakin kuumassa ja rannassa ja keskellä kaikkea. Matkakuume ei jätä loman alkaessa rauhaan. Korvaan puuttuvan zumbatunnilla, omassa olohuoneessa, yksin, kuinkas muutenkaan näin korona-aikana. Heh. Jos yksi menneiden vuosien Ti...

Kevät olikin vasta alkusoittoa tälle kaikelle. Ja sitten alkoi pitkä loma, kuten aina ennenkin, niin pitkä, että se herättää helposti myös kateutta - tehtyjä tunteja ja ansaittua palkallista lomaa kaikki tyynni. Niin, siis pitkällä lomalla on monia puolia, ja yksi niistä on omiaan pysäyttämään ihmisen, siis pysäyttämään, ihan toden teolla. Kun aikaa on paljon ja tekemistä ei ainakaan liikaa, mieli tahtoo ryhtyä käsittelemään asioita, jotka vaativat vielä työstöä. Ja niitä on tänä kesänä riittänyt yli omien tarpeidenkin. Huoh.  Jos eron kohdalla kuusi vuotta sitten kohtasin menettämisen pelkoni ja käsittelin sen parisuhteen näkökulmasta, niin nyt olen jälleen kasvotusten saman pelon kanssa. Tällä kertaa Universumi haastaa minut käsittelemään tunnetta tai pelkoa lasten kasvamisen, itsenäistymisen ja irtaantumisen sekä rakkaiden vanhempieni vanhenemisen, ehkä myös sairastumisen ja lopulta luopumisen näkökulmasta. Eh, helppoa, eikö totta?!  Menettämisen pelko on kummall...

Olen polkenut elämäni munamankelia eri lihasten voimalla varsin ansiokkaasti. Aina, kun olen päässyt yhden taipaleen loppuun, pyöräni on ruhjeilla, kumit tyhjänä ja vanteet mutkalla. Huokaisen ja korjaan pyöräni jatkaakseni matkaa. Sama toistuu useita kertoja. Tiedän, että huumorilla tästä selvitään, jälleen kerran. Elämä olisi paljon köyhempää ilman kasvattavia ja lopulta vahvistavia kokemuksia, elämänvaiheita ja -tilanteita ja ah - niin monenmoisia tunteita. Viime viikonloppuna oivalsin, että nyt on aika kaivaa esiin yksi saamistani lahjoista: Kyky ymmärtää ja antaa anteeksi. Niin tein, ja voi, miten elämä lähtikään taas kiljaisten liikkeelle! On tämä vaan, on se, mun elämäni - niin monimutkainen, mutta voi, niin hieno ja koettavanarvoinen! Onni syntyy hyvin pienistä asioista: - kolmea kukkavartta ensimmäistä kertaa ikinä puskeva viirivehka - etelänlämpöiset kesäyöt - väsymyksen taltuttanut, riittävän pitkä loma - ystävät, ystävät, ystävät - anteeksianto ja vastaantulo - hyväksyn...

Pistelin poskeeni pussillisen pähkinöitä ja huuhtelin ne alas isolla lasillisella viiniä. Saatan ottaa vielä toisenkin mokoman. Virhehän se luonnollisesti on rentouttavan ja puhdistavan joogatunnin jälkeen, mutta tänään en mieltäni voinut malttaa. Aina ei tarvitse olla niin järkevä. Heinäkuun ensimmäinen ja lomaa takana runsas viikko, edessä useampi. Helpompaa olisi kai, jos ei olisi, mutta on. V-käyrä hipoo pilviä, työnteko veisi ajatukset paremmille vesille ja lapsetkin lähtivät lomanviettoon isänsä kanssa. En tiedä, mitä tapahtui ja miksi, tai osittain tiedän, mutta lomanaloitus oli painajaismainen. Ei siitä nyt kuitenkaan sen enempää. Sanon vaan, että sukulaiset eivät aina ole parhaita seuralaisvaihtoehtoja Juhannuksen viettoon, etenkään, jos puhutaan kantaperheestä ja sen ikääntyvistä vanhemmista. Mitta vaan nyt tuli täyteen ja on pysynyt täytenä. Ystävänsä voi onneksi valita.  Sanoista tyhjentynyt arkkunikin kaikuu itseään. Egoni laulaa valitusvirttään ja muistutt...