Sanat: Kiitollisuus

Lakkasin toivomasta elämääni muutosta tai jotakin lisää jo hyvän aikaa sitten. Jatkuva tulevan odottelu vei liikaa energiaa, eikä tuloksillakaan päässyt oikein kehuskelemaan... Viimeisimpänä toivelistalta putosi miehen löytäminen, kas kun etsivän ei tiedetä koskaan löytäneen onneaan muutoin kuin elämällä. Jättäydyin eräällä tapaa tyhjän päälle, elämän käsiin,  jonkun mielestä takuulla liiankin varmana siitä, että se kantaisi eteeni kaiken sen, mitä tarvitsen. 

Viime päivät ovat olleet jotenkin herkkiä: Kirjoja, kohtaamisia ja kuolemattomia ajatuksia. Olinko rakkautta vaille, kun rakkautta opettamaan saapui mies tavoittamattomista? Miksi hänet lähetettiin muistuttamaan, että kelpaan kelle tahansa ja juuri sellaisena kuin olen. Hän puhui tullessaan enkelten kieltä, kaunista ja sulosointuista, sellaista ihmisten välistä hyvää. Se antoi tilaa, valoi uskoa ja luottamusta, ja kertoi viimeinkin löytäneensä minut. Se ei päästänyt irti, halusi pitää lähellä ja olla yhteydessä. Se muisti silloin, kun tyhjyys täytti huoneen. Se lähetti kitaramusiikkiansa ja hyvänyön- ja hyvänhuomenenviestinsä juuri silloin, kun niitä eniten tarvitsin. Ja samaan aikaan tunsin, etten koskaan löydä ketään kaltaistansa, ketään sellaista, joka olisi mahdollinen, ja silti se riittäisi, tämä riittäisi näin. Ja niin päästin irti, mutta tuo tavoittamaton mies ei vaan kadonnut. Olen siitä onnellinen ja kovasti hyvilläni, vaikka tiedän vielä koittavan päivän, kun molemmat valutamme eronkyyneleitä. Intuitioni kertoo niin, mutta en silti tahdo juosta pois tästä tilanteesta. En vain tahdo.

Tänään äitini kysyi, miten jaksan aina olla niin positiivinen. Huomasin muuttuvani kysymysmerkiksi ja palasin ajatuksissani jälleen viisi vuotta taaksepäin, vaiheeseen elämässäni, kun koin menettäneeni kaiken. Tovia myöhemmin oivalsin, itsesäälissä rypiessäni, että olinkin saanut ja voittanut menettämisen sijaan. Tuon ajan jäljiltä tähänastisen elämäni ehkä suurimmaksi opiksi muodostui ajatus tyytymisestä siihen, mitä on. Nyt koen saavuttaneeni henkilökohtaisen elämäni tavoitetilan: Se, mikä on, on hyvä. Miten kiitollinen olenkaan näistä oppivuosista, jotka palauttivat minut yltäkylläisestä, mutta lopulta varsin onnettomasta elämästäni takaisin tänne maanpinnalle, itseni luokse kotiin, sinne, mihin kuulun. Täällä ihmisen on hyvä olla. Niin, miten yksinkertaista se lopulta onkaan: Ihminen saa usein sen, mitä tarvitsee, ei sitä, mitä haluaa.

Kirjoittelin joskus naisen palapelistä (21.7.2015 ja 24.7.2015), siitä miten koin eräät kohtaamiset opetuksina. Suloista, miten kuvittelin, että kaksi vuotta riittäisi itsensä löytämiseen, mutta katinkontit - nyt mennään jo kuudetta ja vieläkin tuntuu siltä, että matkaa on taitettavana, jopa lopun elämää, ylä- ja alamäkineen. No, sattumalta vastaan tuli myös Hidasta elämää sivustolla, Satu Väisäsen vastaava kirjoitus (Kolahtiko - se ei ehkä ollutkaan rakkautta). Jaanpa sen näin hieman väsyneen, mutta leppoisan sunnuntai-iltapäivän ratoksi myös teille, jos ette ole sattuneet sitä vielä huomaamaan.

Palataan taas asiaan, kun mielen päällä on jotakin tekstiksi muotoutuvaa. Syksyn värikkäitä päiviä teille kaikille <3