Lennä, Fenix, lennä!

Kehotit näkemään itseni jokena, joka sopeutuu uomaansa, virtaa matkalle osuvista kivistä, mutkista ja kuohuista huolimatta. Jatkaa matkaansa ja ikuista liikettään, kuten muutoskin, joka omalla tavallaan on merkki jostakin pysyvästä. Otin neuvosta vaarin ja lähdin uimaan. Uin kilometrin henkeni edestä, suoritin suorittamista ja sitten kelluin tovin, ehkä sykettä tasatakseni, ehkä muuten vain. Tuon kilometrin aikana en ajatellut mitään, vaan annoin sammakkomaisten liikkeiden kuljettaa minua eteenpäin altaan päästä toiseen. Katse ei nähnyt oikeastaan ketään muita radallaolijoita. Uinnin jälkeen parkkeerasin itseni vähän liian kuuman saunan lauteille ja nautin siitä, ettei seurani kiinnostanut montaakaan läsnäolijaa. Niille harvoille vastasin jotakin epämääräistä, sellaista, millä tilanteet ohitetaan sujuvasti ketään loukkaamatta. Myöhemmin liikuin vielä lisää, nautin keväisestä ulkoilmasta ja hikeä pintaan pumppaavasta ryhmäliikuntatunnista. Illalla oli autuaan väsynyt ja uni tuli...

Hän kuvasi näkemäänsä äärimmilleen virittyneeksi, katkeamaisillaan olevaksi kuminauhaksi, eikä tehnyt siinä virhettä, sillä sellaiseksi itseni tunsin. Sellaiseksi itseni tunnen. Katkeamaisillaan olevaksi, äärimilleen viritetyksi, jollakin tapaa yksinäiseksi ja väsyneeksi leijonaemoksi. Niin käy, kun huolehtii enemmän toisista kuin itsestään. Talvi tuli ja talvi meni. Kevään ensi säteet ja tuo ihana lämpö eivät yllä syvälle sisimpääni, vaan ne kuumentavat vain ulospäin näkyvän. Jossakin syvällä tunnen tukoksen, sellaisen kuukausien aikana syntyneen, kuin veritulppa konsanaan, joka on asettunut paikoilleen jonnekin kehon ja mielen väliin. Niin vahva se kuitenkin on, ettei intuition hiljainen ääni enää tavoita minua kehollisten hälystyskellojen kuminan takaa. Sillon kun sisäinen kompassi lakkaa toimimasta, sitä on kuin tuuliajolla. Tästä keväästä tuli sellainen. Elämä alkoi vaatia lisää ja taas lisää, ja minä annoin sen tapahtua. Ei sillä niin väliä ollut, oliko kyse työstä vai ih...

Kun väsyneenä vetää käsijarrusta ja pysähtyy juuri ennen betoniseinää, voi itsensä löytäminen yllättää joko hyvällä tai pahalla. Kun aikoinaan erosin, lähdin juoksemaan. Aloitin siitä, että otin pari juoksuaskelta ja puuskutin kymmenen seuraavaa. Sitten siirryin valotolppien väleihin suhteessa 1:3, 2:3, 1:2, 3:2, 1:1, ja lopulta juoksin, ensin kilometrin, sitten toisen ja lopulta kymmenen pysähtymättä. Sitten vastalauseen esitti ensin toinen jalkapohjani ja sitten toinen. Nyt olen käynyt lenkillä niiltä salaa, mutta vain harvakseltaan. On ollut ollut pakko keventää, sillä jos juoksemisharrastuksen aloittaa nelikymppisenä, eikä ole juossut koskaan ennen sitä, ei kroppa välttämättä taivu mielen tahtoon. Tehtävänsä se kuitenkin teki, ja jätti jälkeensä varsin mainion, kymmenen kiloa kevyemmän keski-ikäisen vartalon. Nyt, kun viisi vuotta myöhemmin olen jälleen jonkinlaisen kriisin keskellä, päädyin juoksemisen sijaan lohtusyömiseen viime syksynä, mikä on ollut minulle se luontaisemp...