Lennä, Fenix, lennä!

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän seestyn, rauhoitun ja lakkaan höntyilemästä. Tunteiden ääripäät tasoittuvat ja skaala kiilantuu keskikohtaan, ei kuitenkaan tunteettomaksi tai tylsäksi, ehkä. Toivottavasti ei. Huomaan tekeväni päätöksiä ja valintoja pitkälti vai oman mieleni mukaan, sen perusteella, mihin itse uskon, mitä itse tahdon ja haluan, minkä puolella seison. Se, mitä muut ajattelevat, ei enää ole merkityksellistä tai tärkeää. Tunnen itseni ja seison sen puolella, en silti muita vastaan. Kykenen neuvottelemaan, olemaan rakentava ja joustamaan tarvittaessa. En ole oppilas, mutta en opettajakaan. Ymmärrän ihmisen jatkuvan kasvun ja kehityksen merkityksen ja tarpeen, tiedän olevani sillä tiellä, valinneeni sen tien mustavalkoisen yhden ainoan totuuden sijaan. Voin muuttaa kantaani ja vaihtaa näkemyksiäni, jos joku perustellen saa minut vakuuttuneeksi. Viisitoista tai edes kymmenen vuotta sitten se ei vielä ollut mahdollista. Kun rohkeus lisääntyi, huomasin myös pehmenevä

Mielien syysmyrsky. Ympärillä väsymystä, levottomuutta, epätietoisuutta, pelkoa, ahdistusta ja surua. Kaunis ja lämmin syksy, energiasyöppö, joka tahtoo imeä ihmisistä viimeisetkin voimien rippeet, minustakin. Ristiriitoja, voimattomuutta, haluttomuutta, näköalattomuutta ja turhautumista. Pohjien putoamisia, tyhjyyttä ja turvattomuutta. Ei sellaista elämää toivoisi kenellekään, ja nyt näen sitä ympärilläni enemmän kuin tarpeeksi. Epävakaa ympäristö haastaa usein ihmisiä pysymään omassa keskuksessaan ja toimimaan majakkana muille. Näyttämään valoa heille, jotka sitä tarvitsevat ja auttamaan löytämään oman valonsa, sellaisen, joka loistaa sydämen keskellä ja hehkuu aina, kun rakkaus löytyy ulkoisen sijaan sisältä. Voidakseen antaa toisille, on itse kuitenkin oltava tasapainossa, vakaa ja tyyni, ei sitä muuten jaksa. Tasapainon ja tyyneyden löytäminen omalla kohdallani on vuosien harjoittelun tulos, vaikka en usko määränpäässä olevani vieläkään, kenties koskaan. Ei ole ollut lainka