Lennä, Fenix, lennä!

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän seestyn, rauhoitun ja lakkaan höntyilemästä. Tunteiden ääripäät tasoittuvat ja skaala kiilantuu keskikohtaan, ei kuitenkaan tunteettomaksi tai tylsäksi, ehkä. Toivottavasti ei. Huomaan tekeväni päätöksiä ja valintoja pitkälti vai oman mieleni mukaan, sen perusteella, mihin itse uskon, mitä itse tahdon ja haluan, minkä puolella seison. Se, mitä muut ajattelevat, ei enää ole merkityksellistä tai tärkeää. Tunnen itseni ja seison sen puolella, en silti muita vastaan. Kykenen neuvottelemaan, olemaan rakentava ja joustamaan tarvittaessa. En ole oppilas, mutta en opettajakaan. Ymmärrän ihmisen jatkuvan kasvun ja kehityksen merkityksen ja tarpeen, tiedän olevani sillä tiellä, valinneeni sen tien mustavalkoisen yhden ainoan totuuden sijaan. Voin muuttaa kantaani ja vaihtaa näkemyksiäni, jos joku perustellen saa minut vakuuttuneeksi. Viisitoista tai edes kymmenen vuotta sitten se ei vielä ollut mahdollista. Kun rohkeus lisääntyi, huomasin myös pehmenevä...

Mielien syysmyrsky. Ympärillä väsymystä, levottomuutta, epätietoisuutta, pelkoa, ahdistusta ja surua. Kaunis ja lämmin syksy, energiasyöppö, joka tahtoo imeä ihmisistä viimeisetkin voimien rippeet, minustakin. Ristiriitoja, voimattomuutta, haluttomuutta, näköalattomuutta ja turhautumista. Pohjien putoamisia, tyhjyyttä ja turvattomuutta. Ei sellaista elämää toivoisi kenellekään, ja nyt näen sitä ympärilläni enemmän kuin tarpeeksi. Epävakaa ympäristö haastaa usein ihmisiä pysymään omassa keskuksessaan ja toimimaan majakkana muille. Näyttämään valoa heille, jotka sitä tarvitsevat ja auttamaan löytämään oman valonsa, sellaisen, joka loistaa sydämen keskellä ja hehkuu aina, kun rakkaus löytyy ulkoisen sijaan sisältä. Voidakseen antaa toisille, on itse kuitenkin oltava tasapainossa, vakaa ja tyyni, ei sitä muuten jaksa. Tasapainon ja tyyneyden löytäminen omalla kohdallani on vuosien harjoittelun tulos, vaikka en usko määränpäässä olevani vieläkään, kenties koskaan. Ei ole ollut lainka...

Lakkasin toivomasta elämääni muutosta tai jotakin lisää jo hyvän aikaa sitten. Jatkuva tulevan odottelu vei liikaa energiaa, eikä tuloksillakaan päässyt oikein kehuskelemaan... Viimeisimpänä toivelistalta putosi miehen löytäminen, kas kun etsivän ei tiedetä koskaan löytäneen onneaan muutoin kuin elämällä. Jättäydyin eräällä tapaa tyhjän päälle, elämän käsiin,  jonkun mielestä takuulla liiankin varmana siitä, että se kantaisi eteeni kaiken sen, mitä tarvitsen.  Viime päivät ovat olleet jotenkin herkkiä: Kirjoja, kohtaamisia ja kuolemattomia ajatuksia. Olinko rakkautta vaille, kun rakkautta opettamaan saapui mies tavoittamattomista? Miksi hänet lähetettiin muistuttamaan, että kelpaan kelle tahansa ja juuri sellaisena kuin olen. Hän puhui tullessaan enkelten kieltä, kaunista ja sulosointuista, sellaista ihmisten välistä hyvää. Se antoi tilaa, valoi uskoa ja luottamusta, ja kertoi viimeinkin löytäneensä minut. Se ei päästänyt irti, halusi pitää lähellä ja olla yhteydessä. Se...

Mielenrauha saapui ja säilyi. Helteinen kesä imaisi loput jäljellä olleet mehut ja niin kaikki turhanpäiväinen toiminta, aktiivisuus ja ilonpito jäivät minimiin. Iloa kesässä toki riitti, mutta laadultaan se jäi kaikkia edellisvuosia vaisummaksi tai ehkä olisi parempi sanoa toisenlaiseksi, ei paremmaksi, eikä huonommaksi. En tiedä, mitä tai ketä siitä syyttäisi vai syyttäisikö ketään, kenties täyteen tullutta 45 vuotta, tiedä tuota. Seesteiseltä ja ehkä vähän keski-ikäiseltä tämä nyt tuntuu, ei kuitenkaan negatiiviselta. Onneksi revityt farkut muistuttavat edelleen henkisestä iästäni. Heheh! Kesä ei myös kantanut eteeni elämäni miestä, tai ehkä toikin, mutta välimatka ja molempien elämän realiteetit jättivät meidät paikoillemme, vaille ensimmäistäkään tapaamista. Hänessä vaikutti olevan moni asia kohdallaan, ja niin ilmeisesti myös minussa; Se tuntuu aina jotenkin mukavalta, että kelpaisi jollekin. Tuttavuus välillemme onneksi jäi ja yhteydenpito harvakseltaan. Eihän elämästä koska...

Olen polkenut elämäni munamankelia eri lihasten voimalla varsin ansiokkaasti. Aina, kun olen päässyt yhden taipaleen loppuun, pyöräni on ruhjeilla, kumit tyhjänä ja vanteet mutkalla. Huokaisen ja korjaan pyöräni jatkaakseni matkaa. Sama toistuu useita kertoja. Tiedän, että huumorilla tästä selvitään, jälleen kerran. Elämä olisi paljon köyhempää ilman kasvattavia ja lopulta vahvistavia kokemuksia, elämänvaiheita ja -tilanteita ja ah - niin monenmoisia tunteita. Viime viikonloppuna oivalsin, että nyt on aika kaivaa esiin yksi saamistani lahjoista: Kyky ymmärtää ja antaa anteeksi. Niin tein, ja voi, miten elämä lähtikään taas kiljaisten liikkeelle! On tämä vaan, on se, mun elämäni - niin monimutkainen, mutta voi, niin hieno ja koettavanarvoinen! Onni syntyy hyvin pienistä asioista: - kolmea kukkavartta ensimmäistä kertaa ikinä puskeva viirivehka - etelänlämpöiset kesäyöt - väsymyksen taltuttanut, riittävän pitkä loma - ystävät, ystävät, ystävät - anteeksianto ja vastaantulo - hyväksyn...

"Tunnemme yksinäisyyttä silloin, kun olemme menettäneet yhteyden omaan todelliseen itseemme" Alkuvuosi on ollut poikkeuksellisen raskas: Lapsen vakava sairastuminen, ristiriidat omien vanhempien kanssa ja tiukka kevät töissä. Huomaan kadottaneeni yhteyden itseeni, siihen tasapainoon, josta jo pääsin nauttimaan. Kaipaan sellaista, mitä minulla ei ole. Kulutan aikaani asioihin, jotka ovat turhia. Valitan ja vaikerran, mikä ei ole minulle lainkaan tyypillistä. Itken enemmän kuin vuosiin. Elämäniloni on kahlittu ahdistuksen ja pahan olon taakse, ja avain on kätketty salaiseen paikkaan. Tässä ajassa on jotain tosi outoa. Astrologi Seppo Tanhuan ja muutaman muun, toisissa yhteyksissä lausumien, mukaan elämäni etenee kuitenkin universaalin käsikirjoituksen mukaan: " Jokainen ihminen joutuu tietyssä elämänvaiheessa viemään läpi maapallolla tapahtuvaa alkemiallista muutosprosessia, jonka tarkoituksena on murtaa tähän asti arvostettuja ja lähes pyhinä pidettyjä sosiaalisia ...

Pistelin poskeeni pussillisen pähkinöitä ja huuhtelin ne alas isolla lasillisella viiniä. Saatan ottaa vielä toisenkin mokoman. Virhehän se luonnollisesti on rentouttavan ja puhdistavan joogatunnin jälkeen, mutta tänään en mieltäni voinut malttaa. Aina ei tarvitse olla niin järkevä. Heinäkuun ensimmäinen ja lomaa takana runsas viikko, edessä useampi. Helpompaa olisi kai, jos ei olisi, mutta on. V-käyrä hipoo pilviä, työnteko veisi ajatukset paremmille vesille ja lapsetkin lähtivät lomanviettoon isänsä kanssa. En tiedä, mitä tapahtui ja miksi, tai osittain tiedän, mutta lomanaloitus oli painajaismainen. Ei siitä nyt kuitenkaan sen enempää. Sanon vaan, että sukulaiset eivät aina ole parhaita seuralaisvaihtoehtoja Juhannuksen viettoon, etenkään, jos puhutaan kantaperheestä ja sen ikääntyvistä vanhemmista. Mitta vaan nyt tuli täyteen ja on pysynyt täytenä. Ystävänsä voi onneksi valita.  Sanoista tyhjentynyt arkkunikin kaikuu itseään. Egoni laulaa valitusvirttään ja muistutt...

Harvoin olen niin energinen, että jaksaisin perjantai-iltana lähteä minnekään tai tehdä yhtään mitään. Tämä toukokuinen kesä näyttää kuitenkin saavan ihmisen uskottomaksi tavoilleen, ja niin kuluvan viikon perjantai muuttui after works -iltapäivästä rairai-illaksi puoliksi ystäväni houkutuksella. Tai ehkä iltaa voisi kuvata mielummin sivistyneellä ja seitinohuella nousuhumalalla, eikä siitä vain ystävääni voi syyttää. Kyse oli nopeasta ja loistavasta päähänpistosta, jollaisesta ei ole ollut aavistustakaan muutamaan kuukauteen. Järki siinä hieman yritti vastustella, mutta niin sitä sitten pistettiin skumppaa kylmään, lilaa luomeen ja vetäistiin korkkarit jalkaan: Kotikaupungin yö kutsui vastustamattomalla tavalla! Itsetunto-ongelmien kanssa painiskelu on hämmentänyt minua viime aikoina. Oivalsin eräänä päivänä, että tämä koko palapelini (myös tämä ) olikin yhtä suurta feikkiä, millä yritin pönkittää omaa egoani ja uskotella itselleni jotakin sellaista, mihin en muutoin kykenisi. Os...

Lähestyvän äitienpäivän kunniaksi esikoiseni latasi jälleen täyslaidallisen sitä, miten paska mutsi olen: Vaadin häneltä liikaa, vaadin täydellisyyttä asiassa, jos toisessakin, tarkemmin ajateltuna kaikessa. En ymmärrä, en tue, en kuuntele, en yhtään mitään. Suosin vain pienempää ja syytän tätä vanhempaa kaikesta. "Saatanan paljon" sitä kaikkea ja vähän päälle. Murrosiänperkele heräsi henkiin jo viidentoista tuolle puolen ehtineelle ja  antoi lisäsävyn nuoremman kanssa taiteiluun. Ymmärrän kyllä, että joskus ne asiat on käsiteltävä, mutta pitikö sitä kaikkea pantata tähän hetkeen, kun kuvittelin jo selvinneeni aikuisuuteni kipuilusta kuiville ja aloittavani kepeän keski-ikäilyn. Piti. Nyt äiti oli siihen valmis ja riittävän vahva, jotta lapsi voisi kertoa, mitä hän oikeasti kaikesta ajattelee. Repiä itsensä irti lapsuuden ikeestä, niinhän siinä kuuluu käydä. Miksi minä näennäisenä ammattikasvattajana en ymmärtänyt sitä aikaisemmin, että se tuntuisi äitinä tältä, että mat...

Viides viidettä. Aika rientää, vaikka se jollakin tapaa pysähtyikin viikko sitten, kun katsoin itseäni peilistä ja totesin tilanteen olevan jotakin muuta, kuin olin uskotellut. Vahva egoni sai minut jaksamaan ja pärjäämään taas yksin, muille puhumatta. Sellainen se minun egoni on, pitää minua vahvana, pärjäävänä, osaavana ja selviävänä. Merkit ovat kuitenkin olleet ilmassa jo pitkään, nyt oli viimeinkin aika myöntää, että en jaksa, tai en jaksa ainakaan yksin. Hämmästyttävää on se, miten ystävät ja läheiset suoristavat selkänsä välittömästi tiedon saatuaan ja tiivistävät rivejään - sen voima on uskomaton näin yksittäisen ihmisen näkökulmasta. On onni elää sellaisten ihmisten lähellä. Uupumus otti siis kurkustani kiinni, valoi aivojeni tilalle sementtiä ja iski tikarilla rintaani. Se ei päästänyt kireimmästä otteestaan, ennenkuin päästin itse irti. Myönsin väsymiseni ja kuvasin sen taustoja paitsi ystävilleni, myös työyhteisölleni. Äidille itkin asiaa puhelimessa. Äiti oli äiti p...