Takalukossa

Harvoin olen niin energinen, että jaksaisin perjantai-iltana lähteä minnekään tai tehdä yhtään mitään. Tämä toukokuinen kesä näyttää kuitenkin saavan ihmisen uskottomaksi tavoilleen, ja niin kuluvan viikon perjantai muuttui after works -iltapäivästä rairai-illaksi puoliksi ystäväni houkutuksella. Tai ehkä iltaa voisi kuvata mielummin sivistyneellä ja seitinohuella nousuhumalalla, eikä siitä vain ystävääni voi syyttää. Kyse oli nopeasta ja loistavasta päähänpistosta, jollaisesta ei ole ollut aavistustakaan muutamaan kuukauteen. Järki siinä hieman yritti vastustella, mutta niin sitä sitten pistettiin skumppaa kylmään, lilaa luomeen ja vetäistiin korkkarit jalkaan: Kotikaupungin yö kutsui vastustamattomalla tavalla!

Itsetunto-ongelmien kanssa painiskelu on hämmentänyt minua viime aikoina. Oivalsin eräänä päivänä, että tämä koko palapelini (myös tämä) olikin yhtä suurta feikkiä, millä yritin pönkittää omaa egoani ja uskotella itselleni jotakin sellaista, mihin en muutoin kykenisi. Osaan kyllä keskittyä itseeni ja olla itseni kanssa, mutta että pitäisi vielä rakastaakin, eikö pelkkä toimeentulo riitäkään? Suurista puheista ja viisaista, muille annetuista neuvoista, huolimatta, itsensä rakastamisen kysymyksestä on muodostumassa odotettua suurempi ja vaikeampi taistelu. Voisiko sitä voittaa? Poistin Tinderin, nyt oli aika keskittyä vain itseen ja itsensä löytämiseen, hyväksymiseen ja lopulta myös rakastamiseen.

Keräsin muutaman viikon ajan muistiin ne kauniit ja hyvät, minuun kohdistuneet sanat, joita kuulin ja osakseni sain. Hämmästyin, kun huomasin, että olinkin kuullut jotakin hyvää ihan jokaisena päivänä. Ihmiset siis todella pitivät minusta, arvostivat minua ja osaamistani, ajattelivat kaunista. Kuulin sen ja otin kai vastaankin jollakin tavalla, mutta tunnistin myös panssarin, minkä olin ympärilleni kasvattanut. Kaikki sanotut sanat kimposivat takaisin lähettäjiinsä. Vastasin kaksinkerroin kauniimmin, tunsin jotakin hyvää ja halusin palauttaa sen, itseeni kohdistettu tuntui liioitellulta. Mikään sanottu sana tai tehty teko ei saanut minua uskomaan asioita todeksi. Välillä liikutuin ja itkin, ehkä jokin oli vaikuttanut minuun, mutta muutoin olin mennyt takalukkoon.

Perjantaina tapasin erään miehen, sellaisen parrakkaan, miehekkään ja miellyttävän. Hän puolivahingossa kurvasi viereeni ja avasi keskustelun. Hän kertoi, miten ei voinut vastustaa katsettani ja silmiäni, miten oli hukkua niihin. Hän halusi enemmän, mutta kieltäydyttyäni, tyytyi lopulta toteamaan, että jos tilanne olisi toinen, hän ei miettisi hetkeäkään. Hän kutsui minua hyvännäköiseksi, kauniiksi ja puoleensavetäväksi. Sitten sain lämpimän ja hyvin hellän rutistuksen, pitkän, sellaisen karhunhalin... Miten hyvältä se tuntuikaan. Markkina-arvo - check! Ja se mies, hän oli onnellisesti naimisissa. Minun puolestani myös pysytkööt siellä.

Ongelmani ei kuitenkaan ratkennut, on jatkettava sen selvittämistä - minkäänlaisen parisuhteen muodostaminen ei voi olla mahdollista, jos en opi rakastamaan ensin itseäni. Mutta miten se tehdään, miten ihminen voi oppia rakastamaan itseään ja miltä se sitten tuntuu, kun? A-P-U-A?