Stand by

Viides viidettä. Aika rientää, vaikka se jollakin tapaa pysähtyikin viikko sitten, kun katsoin itseäni peilistä ja totesin tilanteen olevan jotakin muuta, kuin olin uskotellut. Vahva egoni sai minut jaksamaan ja pärjäämään taas yksin, muille puhumatta. Sellainen se minun egoni on, pitää minua vahvana, pärjäävänä, osaavana ja selviävänä. Merkit ovat kuitenkin olleet ilmassa jo pitkään, nyt oli viimeinkin aika myöntää, että en jaksa, tai en jaksa ainakaan yksin.

Hämmästyttävää on se, miten ystävät ja läheiset suoristavat selkänsä välittömästi tiedon saatuaan ja tiivistävät rivejään - sen voima on uskomaton näin yksittäisen ihmisen näkökulmasta. On onni elää sellaisten ihmisten lähellä.

Uupumus otti siis kurkustani kiinni, valoi aivojeni tilalle sementtiä ja iski tikarilla rintaani. Se ei päästänyt kireimmästä otteestaan, ennenkuin päästin itse irti. Myönsin väsymiseni ja kuvasin sen taustoja paitsi ystävilleni, myös työyhteisölleni. Äidille itkin asiaa puhelimessa. Äiti oli äiti paikallaan. Sen jälkeen sain jostakin palautetta, miten rohkea olin avoimuudessani. En tuntenut itseäni rohkeaksi, ennemminkin epätoivoiseksi ja väsyneeksi, taistelun hävinneeksi. Piti toisin sanoen samaan aikaan vetää käsijarrusta ja painaa jalkajarrua, jotta hyperaktiivinen suorittaja minussa ymmärtäisi. Ja sitten se alkoi ymmärtää. Sitä seurasi armoton väsymys, kerrassaan tolkuton, sellainen, mikä meinasi sammuttaa lyhdyt vähän väliä. Sen keskellä elän nyt.

Lasin takana paistaa aurinko hyvin vetovoimaisesti ja houkuttelee ulos. Nuokun sohvalla ja mukakatselen jääkiekkoa. Oikeasti korvieni väli on yhtä zeniä, eivätkä silmäni näe tai korvani kuule. Liikkellelähtö kuulostaa mahdottomalta ajatukselta juuri nyt. Mikä onni, että olen jo viiden vuoden ajan harjoittelut mieleni hallintaa, hiljentymistä, hengittämistä ja pysähtymistä. Nyt se onnistui hämmästyttävän helposti.

Ei itseään voi kohdella niin kelvottomasti, ettei välitä niistä merkeistä, mistä keho viestii viikko- jopa kuukausitolkulla. Itseään pitää rakastaa, helliä ja huoltaa. Nyt on sen aika, enemmän taas kuin pitkään aikaan.

Me, myself and I -tunnelmissa toivotan teille mitä kauneinta viikonlopun jatkoa <3


Kommentit

  1. Mulla oli tuo 2 vuotta sitten. Tai en tietenkään voi sanoa "tuo". Jokainen uupuu tavallaan ja kokee sen kuten kokee. Mutta rukkaset putos kerralla.
    Saikku kesti kaikkiaan 4kk. Suurimmalti siksi, että tappelin niin pitkään vastaan silloinkin, ennen kuin annoin itselleni luvan vaan olla ja seurata miten kauan tässä vielä menee. Menihän siinä. 5kk sen jälkeen olin vielä puolikasta päivää töissä. Toipuminen jatkui pitkään, enkä enää koskaan voi ajaa itseäni läheskään niin ahtaalle. Sietokyky stressiin madaltui kerrasta.
    Mutta pääsin siitä yli. Niin pääset sinäkin. Anna itselles nyt lupa olla. "Pumpulihoitoa", kuten viisas työterveyslääkärini silloin suositteli.

    Hali ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pumpulihoitoa ❤️ Kuulostaa hyvältä, otan sen. Tai ainakin osan siitä. Jo se, että jarruttaa ja ymmärtää olevansa väärällä polulla, auttaa mulla. Sen verran näitä temppuja on vuosien aikana itsensä kanssa saanut tehdä. Ja toisaalta, ei tämä, edes osittainen, rauhoittuminen pahalta tunnu: Tehdä sitä mikä itsestä tuntuu hyvältä, ja tehdä sitä vähän enemmän kuin aikaisemmin. Kyllä musta taas ihminen tulee. Lomaankaan ei enää ole pitkä aika.

      Olet ihana, Nelina ❤️

      Poista

Lähetä kommentti