Lennä, Fenix, lennä!

Harvoin olen niin energinen, että jaksaisin perjantai-iltana lähteä minnekään tai tehdä yhtään mitään. Tämä toukokuinen kesä näyttää kuitenkin saavan ihmisen uskottomaksi tavoilleen, ja niin kuluvan viikon perjantai muuttui after works -iltapäivästä rairai-illaksi puoliksi ystäväni houkutuksella. Tai ehkä iltaa voisi kuvata mielummin sivistyneellä ja seitinohuella nousuhumalalla, eikä siitä vain ystävääni voi syyttää. Kyse oli nopeasta ja loistavasta päähänpistosta, jollaisesta ei ole ollut aavistustakaan muutamaan kuukauteen. Järki siinä hieman yritti vastustella, mutta niin sitä sitten pistettiin skumppaa kylmään, lilaa luomeen ja vetäistiin korkkarit jalkaan: Kotikaupungin yö kutsui vastustamattomalla tavalla! Itsetunto-ongelmien kanssa painiskelu on hämmentänyt minua viime aikoina. Oivalsin eräänä päivänä, että tämä koko palapelini (myös tämä ) olikin yhtä suurta feikkiä, millä yritin pönkittää omaa egoani ja uskotella itselleni jotakin sellaista, mihin en muutoin kykenisi. Os...

Lähestyvän äitienpäivän kunniaksi esikoiseni latasi jälleen täyslaidallisen sitä, miten paska mutsi olen: Vaadin häneltä liikaa, vaadin täydellisyyttä asiassa, jos toisessakin, tarkemmin ajateltuna kaikessa. En ymmärrä, en tue, en kuuntele, en yhtään mitään. Suosin vain pienempää ja syytän tätä vanhempaa kaikesta. "Saatanan paljon" sitä kaikkea ja vähän päälle. Murrosiänperkele heräsi henkiin jo viidentoista tuolle puolen ehtineelle ja  antoi lisäsävyn nuoremman kanssa taiteiluun. Ymmärrän kyllä, että joskus ne asiat on käsiteltävä, mutta pitikö sitä kaikkea pantata tähän hetkeen, kun kuvittelin jo selvinneeni aikuisuuteni kipuilusta kuiville ja aloittavani kepeän keski-ikäilyn. Piti. Nyt äiti oli siihen valmis ja riittävän vahva, jotta lapsi voisi kertoa, mitä hän oikeasti kaikesta ajattelee. Repiä itsensä irti lapsuuden ikeestä, niinhän siinä kuuluu käydä. Miksi minä näennäisenä ammattikasvattajana en ymmärtänyt sitä aikaisemmin, että se tuntuisi äitinä tältä, että mat...

Viides viidettä. Aika rientää, vaikka se jollakin tapaa pysähtyikin viikko sitten, kun katsoin itseäni peilistä ja totesin tilanteen olevan jotakin muuta, kuin olin uskotellut. Vahva egoni sai minut jaksamaan ja pärjäämään taas yksin, muille puhumatta. Sellainen se minun egoni on, pitää minua vahvana, pärjäävänä, osaavana ja selviävänä. Merkit ovat kuitenkin olleet ilmassa jo pitkään, nyt oli viimeinkin aika myöntää, että en jaksa, tai en jaksa ainakaan yksin. Hämmästyttävää on se, miten ystävät ja läheiset suoristavat selkänsä välittömästi tiedon saatuaan ja tiivistävät rivejään - sen voima on uskomaton näin yksittäisen ihmisen näkökulmasta. On onni elää sellaisten ihmisten lähellä. Uupumus otti siis kurkustani kiinni, valoi aivojeni tilalle sementtiä ja iski tikarilla rintaani. Se ei päästänyt kireimmästä otteestaan, ennenkuin päästin itse irti. Myönsin väsymiseni ja kuvasin sen taustoja paitsi ystävilleni, myös työyhteisölleni. Äidille itkin asiaa puhelimessa. Äiti oli äiti p...

Kun väsyneenä vetää käsijarrusta ja pysähtyy juuri ennen betoniseinää, voi itsensä löytäminen yllättää joko hyvällä tai pahalla. Kun aikoinaan erosin, lähdin juoksemaan. Aloitin siitä, että otin pari juoksuaskelta ja puuskutin kymmenen seuraavaa. Sitten siirryin valotolppien väleihin suhteessa 1:3, 2:3, 1:2, 3:2, 1:1, ja lopulta juoksin, ensin kilometrin, sitten toisen ja lopulta kymmenen pysähtymättä. Sitten vastalauseen esitti ensin toinen jalkapohjani ja sitten toinen. Nyt olen käynyt lenkillä niiltä salaa, mutta vain harvakseltaan. On ollut ollut pakko keventää, sillä jos juoksemisharrastuksen aloittaa nelikymppisenä, eikä ole juossut koskaan ennen sitä, ei kroppa välttämättä taivu mielen tahtoon. Tehtävänsä se kuitenkin teki, ja jätti jälkeensä varsin mainion, kymmenen kiloa kevyemmän keski-ikäisen vartalon. Nyt, kun viisi vuotta myöhemmin olen jälleen jonkinlaisen kriisin keskellä, päädyin juoksemisen sijaan lohtusyömiseen viime syksynä, mikä on ollut minulle se luontaisemp...

Vappuaatto 2018. Olisin niin mielelläni jakanut sen jonkun kanssa, mutta yrityksistä huolimatta en löytänyt päiväksi tai illaksi seuraa. Ja ei, en kokeillut Tinderiä, vaan ajattelin tukeutua mieluummin ystäviini, jotka olivatkin sitten kaikki omilla menoillaan tai kodeissaan lastensa, puolisojensa tai ystäviensä kanssa. Hyvä niin, sillä juhlat tuntuvat aina paremmille, kun ne saa jakaa jonkun seurassa. Toisaalta, vaikka aamu alkoikin pirteänä ja mielessä vilahti ajatus yöriennoista, yllätti väsymys minut keskipäivällä ja en olisi edes jaksanut olla seurallinen. Taidan oikeasti potea jonkinlaista uupumusta. En tiedä, pitäisikö tästä huolestua... ehkä ei. Niin avasin sitten pienen kuohuvan ja tyhjensin kulhoon puoli pussillista vaahtokarkkeja. Ennen kuin kävin niihin käsiksi, katoin ruokapöydän kauniisti, otin esiin parhaimmat astiani ja söin hyvin itse valmistamaani ruokaa. Päivällinen yhdelle. Kesäkurin voi aloittaa myös huomenna. Ostin tänään myös uudet farkut, mallia boyfrie...

Elämästäni on tullut epäekologista. Puskan takaa yllättänyt ikäkriisini saa edelleen uusia sävyjä. Äitiyteni on ajautunut elämän korkeakouluun lasteni murrosiän ja eroperäisen oireilun vuoksi. Se, minkä kuvittelin jo asettuneen, alkoikin uudelleen, entistä syvempänä ja intensiivisempänä. Välillä tuntuu siltä, että elämään ei muuta mahdukaan, kuin nuoruuden oireita ja nuoruuden oireita. Tilannetta ei helpota tämänhetkinen työtilanne työssä, jota niin kovasti rakastan. Se haastaa asiantuntijuuteni, osaamiseni, ymmärrykseni ja aikaresurssini. Se pakottaa tiivistämään tahtia ja samaan aikaan tyhjentämään kertyneitä saldoja. Jonkintasoiselle työnarkomaanille tilanne on käymässä sietämättömäksi. Onneksi tämä vapunaika mahdollistaa ylimääräisen neljän vapaapäivän putken ja hetken totaaliselle nollaukselle. Täyteen vauhtiin kiihtynyt mieleni on levoton: Olisi mukavaa tehdä sitä, tätä ja tuota, nyt kun on aikaa. Silti en saa itseäni ylös sängynpohjalta, olen väsynyt ja hieman uupunut....

Eletään aikaa, jolloin syntymästäni tulee kuluneeksi 45 vuotta. Joitakin merkityksellisiä ja vahvasti tummanpuhuvia aikoja elämääni toki mahtuu, mutta kokonaiskuvassa saldo jäänee sitten kuitenkin plussan puolelle. Voisi kai sanoa, että olen saavuttanut elämässäni sen, mitä ihmisen kuuluukin saavuttaa tähän ikään mennessä: Omilla ansioilla hankittu työpaikka, -kokemus ja -menestys, kaksi normimittakaavassa täyspäiseksi kasvatettua teiniä, hyvä suhde exään, sen nyxään, omaan kantaperheeseen ja ystäviin. Ei mainittavia siltojenpolttamisia takana. Laaja ja fiksu ystäväpiiri. Monta rakasta kummilasta, ja pari kadotettua. Riittävästi kokemuksia ja elettyä elämää, jotta voi puhua elämänkokemuksesta vakaalla rintaäänellä. Kokemuksista ja kyynisistä kommenteista huolimatta nuorekkaana ja elävänä säilynyt ihmismieli. Keho, johon voi olla kohtuullisen tyytyväinen, mutta ei ylpeä. Kunto, joka on parempi kuin ehkä koskaan ja mieli, tasapainoisempi ja tyynempi kuin ikinä. Niin, siis täyttä ja hyv...

Yksinolo alkaa riittää, se, ettei kotona ole ketään odottamassa, eikä kysymässä kuulumisiani tai vointiani tai jakamassa arjen iloja ja suruja. Ajatus siitä, että ei ehkä koskaan enää tapaa ketään "oikeaa" on ahdistava, pelottava ja surullinen. Olen väsynyt tuloksettomiin treffeihin, karille karahteineisiin unelmiin ja toinen toistaan seuraaviin pettymyksiin. En jaksa tavata vain yhden kerran tähden. En halua enää kuulla, miten ihana olen. En halua enää hylätä yhtäkään miestä vain siksi, että se ei tuntunut taaskaan oikealta. Jo kuudetta vuotta jatkuva sinkkuilu alkaa käydä voimille, ei se ole enää sellaista, kuin se oli "silloin ennen". Minusta on tullut keski-ikäinen, vaikka aikani olenkin uskotellut itselleni jotakin muuta. Kuvittelu palauttaa minut aikaan noin 20 tai 25 vuotta sitten: Hauskanpito oli hauskanpitoa ja sitä jaksoi tehdä loputtoman pitkään ja usein. Aina löytyi myös ystäviä, jotka lähtivät seuraksi riippumatta huomisen ohjelmasta tai viikonpäivä...

Olen muistaakseni ennenkin kirjoittanut siitä, miten tekstit tulevat eteeni kuin tilattuna, vahvistamaan sen hetkisiä ajatuksia. Niin myös tänään. Facebookissa Tietoisuuden Valo -sivulla julkaistiin noin kolme tuntia sitten teksti, mikä meni näin: Kokoan omat voimani itseeni ja itseni käyttöön. Ilmennän elämän  intohimoa luonnollisella tavalla. Hyväksyn itseni juuri sellaisena kuin olen. Nautin vapaudestani, antaen muiden olla, ja olemalla se, mikä itse olen.  Minua opastaa vapaa tahto. Minua suojaa intuitiivinen tieto. Luomisen työkaluna ovat vision voima ja itse ilmaisu. En jaksa olla hämmästelemättä näiden tapahtumien samanaikaisuutta. Juuri eilen illalla mietin, miten onnellinen olenkaan taas kaikkien kuluneen kevään tapahtumien jäljiltä, minkä ”kruunasi” vielä reilun viikon mittainen sairastaminen. Sitä uhmaten lähdin eilen tanssitunnille ja tunsin, miten ilo ja valo jälleen virtasivat minuun. Kotona odotti hymysuinen teinikaksikko ja hetken aikaa tuntui siltä, että...

Olin vähän varomaton ja kuten ainakin ennenkin, sitä Universumilta sain, mitä tilasin: Tunteita ja suurempia tunteita, yhteisiä unelmia ja viestiksi muotoiltu toive jostakin vieläkin suuremmasta. Tinder, tuo sinkkunaisten mieskatalogi, tarjosi siis minulle tavallisen miehen, jonka ulkonäkö ei säväyttänyt KP-tasolla (kyllä panisin), mutta hänen tapansa kirjoittaa tavoitti sieluni ja ryhtyi täyttämään arvokkuuden, tärkeyden ja merkityksellisen, riitän tällaisena kuin olen - aukkoja minussa. Tuo koulutettu, fiksu, työssään menestyvä, lapsellinen ja menneisyytensä käsitellyt mies puhui kanssani samaa tunnekieltä, syleili kielikuvillaan ja kertoi tuhannesti, miten sain hänet nousemaan kommunikoinnissaan täysin uudelle tasolle. Niin tunsin minäkin, että tällaista se sitten olisi, kun palikat loksahtaisivat paikalleen. Varoitin häntä kerran jos toisenkin pelkän viestittelyn luomasta illuusiosta, mutta hän ei antanut sen häiritä, vaan kertoi mieluummin tunteestaan ”match made in heaven”. S...