Kolikkoa käännellen kohti Pääsiäistä

Yksinolo alkaa riittää, se, ettei kotona ole ketään odottamassa, eikä kysymässä kuulumisiani tai vointiani tai jakamassa arjen iloja ja suruja. Ajatus siitä, että ei ehkä koskaan enää tapaa ketään "oikeaa" on ahdistava, pelottava ja surullinen. Olen väsynyt tuloksettomiin treffeihin, karille karahteineisiin unelmiin ja toinen toistaan seuraaviin pettymyksiin. En jaksa tavata vain yhden kerran tähden. En halua enää kuulla, miten ihana olen. En halua enää hylätä yhtäkään miestä vain siksi, että se ei tuntunut taaskaan oikealta. Jo kuudetta vuotta jatkuva sinkkuilu alkaa käydä voimille, ei se ole enää sellaista, kuin se oli "silloin ennen". Minusta on tullut keski-ikäinen, vaikka aikani olenkin uskotellut itselleni jotakin muuta.

Kuvittelu palauttaa minut aikaan noin 20 tai 25 vuotta sitten: Hauskanpito oli hauskanpitoa ja sitä jaksoi tehdä loputtoman pitkään ja usein. Aina löytyi myös ystäviä, jotka lähtivät seuraksi riippumatta huomisen ohjelmasta tai viikonpäivän merkistä. Silloin miehet tavattiin lennossa, heidän kanssaan pidettiin hetki hauskaa, eikä tulevaisuutta murehdittu etukäteen. Sitten kuvaan käveli elämäni mies, joka kelpasi lasteni isäksi. Sivumennen sanoen, hän kelpasi, vaikka käyttikin vaatteita, millaisia en voinut silloinkaan sietää ja vaikka ulkonäkö oli jotakin muuta, kuin todo-listalle oli kirjattu. Tinderissä hän olisi lennähtänyt vasemmalle alta aikayksikön. Hänen katseensa, karismansa ja tapansa kohdata vetivät kuitenkin maton jalkojeni alta, ja se oli menoa siltä seisomalta. Sen tiesi vaan heti, ja niin kirjoitin myös päiväkirjaani silloin.

Aika oli niin toinen. Ei ollut olemassa deittisovelluksia tai mieskatalogeja, joissa valintoja olisi tehty (valheellisten) kuvien perusteella. Kohtaamiset olivat aitoja, turha pelaaminen jäi pois ja vastaukset syntyivät hetken mielijohteesta. Oletteko nähneet sen mainoksen (vai mikä se nyt oli - jotain Facebookissa, ehkä), missä simuloidaan nykypäivän deittailua entisajan menetelmin eli suomeksi, deittikumppanit keskustelevat ja kohtaavat toisensa niin kuin me nykysinkut teemme esimerkiksi juuri Tinderissä: Ehdotamme suoraa seksiä, jätämme vastaamatta viesteihin, kommentoimme typerästi tai jätämme tekemättä aloitteita vaikka matchit syntyvät käsittääkseni juuri sitä silmällä pitäen. Miettikää, miltä se näyttäisi tai tuntuisi kasvotusten! Tietynlainen anonyymiys ja kasvottomuus (kuvista huolimatta) sallii meille liikaa.

Kysäisin luottonäkijältäni, miten hän tulkitsee menossa olevaa vuotta(ni). Jo aikaisemmin taitavaksi toteamani ihminen kertoi sen saman, mistä olen jo kirjoittanut: Huokuvan lämmintä, mutta liikaa muille suunnattua energiaa ja itsensä jakamista. Liian vähän huomiota omaan hyvinvointiin. Lisäksi näiden vuosien aikana syntynyt korkea ja vahva "raja", ei kuitenkaan muuri, ympärilläni on tehnyt omasta reviiristäni jossakin määrin ylittämättömän tai ainakin vaikeasti ylitettävän. Sanalla sanoen, se on kyllä huomattu. Asia muodostaa ristiriidan myös omasta mielestäni: Vahva läheisyyden ja rakkauden kaipuu ja samanaikainen pelko itsenäisyyden ja vapauden menettämisestä haastaa sietokykyni ja toisaalta koko elämäni: Millaisia rajoitteita itselleni asetan. Elämäni vaatii tasapainottamista edelleen ja energiataloudellisuuden harjoittamista, jotta voimavarat riittäisivät kaikkeen olemassaolevaan ja olemassaolevasta tulisi edes jossakin määrin järjellistä toimintaa. Sisäinen maailmani jatkaa siis uudistumistaan - sarkastisesti voisi todeta, että vasta sitä tosiaan on reilut viisi vuotta uudistettu. Heh. Heh.

No joo, lukekaa tätä nyt sellaisena filosofisena itsepohdiskeluna, tekstinä suorien ja asiallisten rivien välissä.

Mukavaa, rentoa ja hyvää Pääsiäistä <3