Lennä, Fenix, lennä!

Yksinolo alkaa riittää, se, ettei kotona ole ketään odottamassa, eikä kysymässä kuulumisiani tai vointiani tai jakamassa arjen iloja ja suruja. Ajatus siitä, että ei ehkä koskaan enää tapaa ketään "oikeaa" on ahdistava, pelottava ja surullinen. Olen väsynyt tuloksettomiin treffeihin, karille karahteineisiin unelmiin ja toinen toistaan seuraaviin pettymyksiin. En jaksa tavata vain yhden kerran tähden. En halua enää kuulla, miten ihana olen. En halua enää hylätä yhtäkään miestä vain siksi, että se ei tuntunut taaskaan oikealta. Jo kuudetta vuotta jatkuva sinkkuilu alkaa käydä voimille, ei se ole enää sellaista, kuin se oli "silloin ennen". Minusta on tullut keski-ikäinen, vaikka aikani olenkin uskotellut itselleni jotakin muuta. Kuvittelu palauttaa minut aikaan noin 20 tai 25 vuotta sitten: Hauskanpito oli hauskanpitoa ja sitä jaksoi tehdä loputtoman pitkään ja usein. Aina löytyi myös ystäviä, jotka lähtivät seuraksi riippumatta huomisen ohjelmasta tai viikonpäivä...

Olen muistaakseni ennenkin kirjoittanut siitä, miten tekstit tulevat eteeni kuin tilattuna, vahvistamaan sen hetkisiä ajatuksia. Niin myös tänään. Facebookissa Tietoisuuden Valo -sivulla julkaistiin noin kolme tuntia sitten teksti, mikä meni näin: Kokoan omat voimani itseeni ja itseni käyttöön. Ilmennän elämän  intohimoa luonnollisella tavalla. Hyväksyn itseni juuri sellaisena kuin olen. Nautin vapaudestani, antaen muiden olla, ja olemalla se, mikä itse olen.  Minua opastaa vapaa tahto. Minua suojaa intuitiivinen tieto. Luomisen työkaluna ovat vision voima ja itse ilmaisu. En jaksa olla hämmästelemättä näiden tapahtumien samanaikaisuutta. Juuri eilen illalla mietin, miten onnellinen olenkaan taas kaikkien kuluneen kevään tapahtumien jäljiltä, minkä ”kruunasi” vielä reilun viikon mittainen sairastaminen. Sitä uhmaten lähdin eilen tanssitunnille ja tunsin, miten ilo ja valo jälleen virtasivat minuun. Kotona odotti hymysuinen teinikaksikko ja hetken aikaa tuntui siltä, että...

Olin vähän varomaton ja kuten ainakin ennenkin, sitä Universumilta sain, mitä tilasin: Tunteita ja suurempia tunteita, yhteisiä unelmia ja viestiksi muotoiltu toive jostakin vieläkin suuremmasta. Tinder, tuo sinkkunaisten mieskatalogi, tarjosi siis minulle tavallisen miehen, jonka ulkonäkö ei säväyttänyt KP-tasolla (kyllä panisin), mutta hänen tapansa kirjoittaa tavoitti sieluni ja ryhtyi täyttämään arvokkuuden, tärkeyden ja merkityksellisen, riitän tällaisena kuin olen - aukkoja minussa. Tuo koulutettu, fiksu, työssään menestyvä, lapsellinen ja menneisyytensä käsitellyt mies puhui kanssani samaa tunnekieltä, syleili kielikuvillaan ja kertoi tuhannesti, miten sain hänet nousemaan kommunikoinnissaan täysin uudelle tasolle. Niin tunsin minäkin, että tällaista se sitten olisi, kun palikat loksahtaisivat paikalleen. Varoitin häntä kerran jos toisenkin pelkän viestittelyn luomasta illuusiosta, mutta hän ei antanut sen häiritä, vaan kertoi mieluummin tunteestaan ”match made in heaven”. S...

”[...]  Olisin kestänyt kuulla totuuden, että en merkinnyt sinulle mitään, että olin vain yksi muiden joukossa. Et myöntänyt sitä kysyttäessä, mutta jätit paljon vastaamatta. Annoit minulle hyvän hetken ja pienen toivon kipinän siitä, että voisin jonakin päivänä löytää sen oikean. En tiedä, mitä kaikkea arvioin kohdallasi väärin. Uskoin kaiken, en epäillyt mitään, tunsin aidosti ja luotin. Ehkä eniten toivoin. Siinä tein virheeni. Jätin kuulematta ne varoitusäänet, minkä tiesin kertovan jostakin vaihtoehtoisesta. Oli kuitenkin ihanaa elää hetki siinä väärässä totuudessa, mihin uskoin. [...]” - päiväkirjamerkintä 5.2.2018 Intuitio on vahvistanut (Luojan kiitos!) otettaan elämässäni kuluneiden viiden vuoden aikana. Se on se tunne, joka kehottaa ensin kauniisti ja lempeällä äänellä. Sitten se artikuloi selkeämmin, ja jatkaa ääntään korottamalla. Se muistuttaa menneen elämän kokemuksista, itsensä arvostamisesta ja kunnioittamisesta, oikeudesta hyvään kohteluun.  Se ei luovuta...

Keskellä pahinta eroa exäni sivalsi sanoillaan monella tapaa, mutta vain yksi niistä jätti jäljen, mitä korjailen edelleen. Hän sanoi, etten ole minkään arvoinen, ja että en koskaan löytäisi ketään, kuka haluaisi minut.  Niin ei elämä onneksi mennyt, sillä olen tavannut useammankin miehen, kenen suusta olen kuullut nuo sanat, että olen ihana ja kelpaan kyllä. Vaan yksikään niistä kohtaamisista ei ole johtanut mihinkään pysyvämpään, ja nyt ymmärrän, miksi ei. Kyse on voimakkaasta menettämisen ja hylätyksi tulemisen pelosta, mitä raivostuttava egomieleni pitää yllä. Se on se puoli minusta, joka selittää, peittää puheellaan totuuden ja estää minua kokemasta elämää todellisena. Se valehtelee, pelottelee, vääristelee totuutta, vähättelee, kieltää tai suorastaan estää luottamasta ja väittää exäni olleen oikeassa. Se saa minut pelkäämään ja väheksymään itseäni toistamalla, että en kuitenkaan ole riittävän hyvä, kaunis ja sopiva. Se sai minut vuosien ajan myös tekemään asioita, mistä e...

Kun aikoinani erosin, ymmärsin eräiden ystävieni suosiollisella avustuksella, että ”nyt, jos koskaan olisi syytä katsoa peiliin”. Peiliin piti katsoa toista syyllistämättä, ei varsinaisesti sen vuoksi, että vika olisi yksin ollut minussa, vaan sen vuoksi, että ymmärtäisin kuunnella itseäni entistä paremmin. Pyristeltyäni vastaan hetken verran, oivalsin, että ei toista voi muuttaa, vaan muutos lähtee aina itsestä. Tuosta oivalluksesta alkoi muodostua maaperä, jolla nyt seison. Sen sijaan, että olisin muuttunut, löysin itseni. Ensin olin kuin huonekaluista ja muusta omaisuudesta tyhjä asunto, jonka seinät huojuivat jokaisen pienen tuulenvireen voimasta. Olin menettänyt kaiken, ja joutunut silmätysten menettämisen pelkoni kanssa, pelon, joka oli ohjannut jokaista valintaani ja tekoani jo vuosien ajan. En vain ollut siitä itse tietoinen, tai en halunnut olla. Sitten huomasin, että se, mitä tunsin, ei ollutkaan totta: En ollut menettänyt kaikkea, vain parisuhteen ja puolet mitättömästä ...

Kerran lopettamispäätöksen tehtyään, ei ole helppo tarttua uuden kahvaan, ei vaikka parhaansa tekisikin. Kaikki uudet alut ovat olleet kuluneiden vuosien ja kuukausien aikana, edelleen, vain paloja  elämäni palapelissä, mutta uuden blogin sentään sain aikaiseksi. Alku sekin. Ja tyhjää parempi. Kerrottavaa olisi vaikka kuinka, enkä oikeastaan tiedä, mistä tämän raporttini uuden vaiheen aloittaisin. Pitäisikö kertoa, että se tyyni, minkä löysin viime kesän koittaessa säilyi ja syveni. Suhde entiseen rakkaaseen, sittemmin myös viholliseen ja pysyvästi lasteni isään kasvoi viiden vuoden aikana sellaiseen muotoon, että en itsekään olisi sitä kuunapäivänä osannut kuvitella. Ja toisaalta olisi pitänyt osata. Välillämme vallitsee tätä nykyä syvä ystävyys ja harmonia, ja perheemme on taas yhtä suurta, johon kuuluu tätä nykyä myös hänen nyxänsä perheineen. Monet kahvit on yhdessä juotu ja juhlat juhlittu. Ja mikä huvittavinta, se tuntuu enää vain luonnolliselta. Paljon enemmän luonnollis...

"Silloin mä tajusin, ettei kaikki mee niin kuin etukäteen huomista suunniteltiin..."  -Haloo Helsinki, Parempaan suuntaan On taas se aika vuodesta, kun ympyrä sulkeutuu ja yksi vuosi lisää kilahtaa koettujen vuosien laariin. Uskomattoman nopeasti tämä aika kulkee, sillä eropäätöksestä tulee täyteen viisi vuotta ihan näinä päivinä! Ystäväni sen sitten sanoi ääneen: "Oletko kirjoittanut...?" Ymmärsin, että en riittävästi. Niin syntyi  tämä uusi blogi, mikä paneutuu tuhkasta ylös ponnistaneen "Fenixin" lentomatkaan, josta ei ilmakuoppia tai turbulenssia ole puuttunut, eikä tule puuttumaan. Tervetuloa siis takaisin, nyt kohta jo keski-iän tavoittavan sinkkunaisen seuraan!