Pohjanmaan kautta

Kun aikoinani erosin, ymmärsin eräiden ystävieni suosiollisella avustuksella, että ”nyt, jos koskaan olisi syytä katsoa peiliin”. Peiliin piti katsoa toista syyllistämättä, ei varsinaisesti sen vuoksi, että vika olisi yksin ollut minussa, vaan sen vuoksi, että ymmärtäisin kuunnella itseäni entistä paremmin. Pyristeltyäni vastaan hetken verran, oivalsin, että ei toista voi muuttaa, vaan muutos lähtee aina itsestä. Tuosta oivalluksesta alkoi muodostua maaperä, jolla nyt seison.

Sen sijaan, että olisin muuttunut, löysin itseni. Ensin olin kuin huonekaluista ja muusta omaisuudesta tyhjä asunto, jonka seinät huojuivat jokaisen pienen tuulenvireen voimasta. Olin menettänyt kaiken, ja joutunut silmätysten menettämisen pelkoni kanssa, pelon, joka oli ohjannut jokaista valintaani ja tekoani jo vuosien ajan. En vain ollut siitä itse tietoinen, tai en halunnut olla. Sitten huomasin, että se, mitä tunsin, ei ollutkaan totta: En ollut menettänyt kaikkea, vain parisuhteen ja puolet mitättömästä omaisuudestani sekä 26 viikkoa ajasta lasteni kanssa. Kaikki muu oli kuitenkin vielä jäljellä. Myöhemmin selvisi, etten menettänyt myöskään lapsiani isäviikkojen aikana, sillä eivät he lakanneet olemasta, vaikka eivät olleetkaan kanssani fyysisesti niin paljon kuin ennen. Tästä tapahtumasarjasta alkoi irtipäästämisien vuodet minun elämässäni. Ensiksi piti käsitellä ero, päästää irti entisestä puolisosta, vihasta, surusta, ikävästä, yhteisesti jaetusta ajasta ja toteutumattomista suunnitelmista. Sitten piti päästää irti halusta ja tarpeesta kontrolloida ja hallita kaikkea, kaikkialla, kaiken aikaa. Seuraavana vuorossa olivat lapset, joille piti antaa lupa olla onnellisia myös isänsä kanssa, ilman minun välitöntä läsnäoloani, huolenpitoani ja äitiyttäni. Sitten piti antaa tilaa, ensin yhdelle ja sitten toiselle exän nyxälle lasteni elämässä. Niin päästin irti, asia kerrallaan. Joskus se teki myös tosi kipeää: Pysyisinkö kasassa, olisinko minä, jos päästäisin langoista irti.

Ihme kyllä, hetkellisiä murtumisia lukuunottamatta mitään pahempaa ei kuitenkaan tapahtunut, vaikka asiat, naru kerrallaan, tipahtivat käsistäni. Tyhjä huone täyttyi uudelleen elämästä, elämänilosta, merkityksistä ja tarkoituksista. Olin taas minä monien koettelemusten, itsesyytösten, epäilysten, epävarmuuksien ja epätoivon jälkeen. Minä olin taas minä. Luulin olevani valmis... mutta väärin luulin. Yksi saavutettu tasapainon taso avasi vain oven astetta syvemmälle itseeni, ja ”peli” alkoi jälleen alusta. Universumi kai katsoi minun olevan valmis seuraavaan haasteeseen, ja nosti eteeni kryptisen kysymyksen siitä, mistä minut on oikeastaan tehty ja mikä sitä kaikkea määrittää, mistä tässä kaikessa on lopulta kyse juuri minun kohdallani.

Sillä tiellä olen edelleen, nyt jo melko syvällä itsessäni. Melkein toivoisin, että pohjalla, mutta aikaisempiin kokemuksiini peilaten, epäilen kuitenkin tämänkin pohjan pysyvyyttä. Todennäköisesti löytyy vielä jotakin, millä itsensä voi kyseenalaistaa, haastaa ja motivoida. On tässä, totta vieköön, purettavaa tekstien muotoon, mutta nojaan siihen, mihin ennenkin: Se, mikä on, on hyvä!

Mukavaa laskiaissunnuntain iltaa! ❤️