Mistä alkaisin?

Kerran lopettamispäätöksen tehtyään, ei ole helppo tarttua uuden kahvaan, ei vaikka parhaansa tekisikin. Kaikki uudet alut ovat olleet kuluneiden vuosien ja kuukausien aikana, edelleen, vain paloja  elämäni palapelissä, mutta uuden blogin sentään sain aikaiseksi. Alku sekin. Ja tyhjää parempi.

Kerrottavaa olisi vaikka kuinka, enkä oikeastaan tiedä, mistä tämän raporttini uuden vaiheen aloittaisin. Pitäisikö kertoa, että se tyyni, minkä löysin viime kesän koittaessa säilyi ja syveni. Suhde entiseen rakkaaseen, sittemmin myös viholliseen ja pysyvästi lasteni isään kasvoi viiden vuoden aikana sellaiseen muotoon, että en itsekään olisi sitä kuunapäivänä osannut kuvitella. Ja toisaalta olisi pitänyt osata. Välillämme vallitsee tätä nykyä syvä ystävyys ja harmonia, ja perheemme on taas yhtä suurta, johon kuuluu tätä nykyä myös hänen nyxänsä perheineen. Monet kahvit on yhdessä juotu ja juhlat juhlittu. Ja mikä huvittavinta, se tuntuu enää vain luonnolliselta. Paljon enemmän luonnolliselta kuin se, että minä ja lasteni isä olisimme pariskunta. Niin ajattelee myös jälkikasvumme, ja hyvä niin.

Harmoniasta huolimatta matka itseen jatkui vivahteikkaana ja monipolvisena. Satunnaiset Tinderdeitit piristivät pimenevää syksyä tai pimensivät sitä edelleen. Satunnaisuus oli kuitenkin enemmän kirjaimellista kuin kirjaimellista ironiaa. Aika kului enemmän aikaa kuluttaessa ja syksyn saldo jäi monessa mielessä varsin ohkaiseksi. Loppuvuosi meni kuitenkin, kuten eräs ennustaja povasi: Juuri joulun alla tapasin ”pitkästä aikaa itseni arvoisen miehen” tai niin ainakin luulin. Siitä kerron myöhemmin lisää.

Elämä pyörii siis jälleen oman navan ympärillä ja turbulenssia syntyy lähtökohtaisesti vain sisämaassa. Pitäkää kiinni, nyt mennään!

Kommentit

  1. Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta vastaanotosta! Täällä ollaan... ;)

      Poista
  2. En kestä! Ihanaa oli lukea teidän väleistä. Se on ihan parasta mitä voitte sekä itsenne, että etenkin lasten vuoksi olla.

    Meillä on ihan OK välit, mikä tarkoittaa tekstiviesti lasten asioista muutama kerta vuoteen. Lapset on jo niin isoja, ettei tarvitse juuri yhteyttä pitää. Ennen tätä hänen nykyistä suhdetta oltiin ihan kaverit tasollakin, mutta Lastenisä otti etäisyyttä. Kahvittelupariskuntia meistä ei koskaan tule, hän on edelleen näiden kohta 8 vuoden jälkeen hyvin varautunut minua kohtaan. Kai sillä jotain on vieläkin hampaankolossa. Ei se ero nyt niin kovin kaunis ollut.

    Mutta ihanaa, että teillä on noin. Se oikea ja pysyvä tulee sinulle kyllä. Minulle suhde, jossa voin kuvitella olevani vaikka hamaan loppun asti, napsahti vuoden kuusi je. kohdalla (jälkeen eron). Yrityksen puutteesta ei voida ainakaan syyttää...heh...Eikä mitään suhdetta tietenkään voi kiveen hakata, voihan tuo mieskin tuosta lähteä nostelemaan.

    Jokainen turhaan suudeltu sammakko on yksi lähempänä oikeaa. Jokaisesta oppii aina kuitenkin jotain. Jos ei muuta, niin pyrkimyksen tunnistamaan potentiaaliset prinssisammakot pelkistä sammakoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kestä vaan! XD Nykyinen tila on saavutettu pitkämielisellä yhteistyöllä, yhteisen tahtotilan löytämisellä (miten se löytyi vasta eron jälkeen, eikä silloin, kun sitä olisi tarvittu, sitä tarina ei kerro...?!), syvällisellä itsetutkiskelulla, anteeksiannolla ja hyväksymisellä. Kaipa me molemmat kasvoimme myös eron myötä, kumpikin omalla tavallamme.

      Ja mitä noihin turhaan (no, turhaan ja turhaan) pussatuihin sammakoihin tulee, niin eiköhän niistä jostakusta vielä prinssi minunkin kohdallani paljastu, siihen kai sitä on luottaminen! Pysyvyyteen tai ikuisuuteen ei enää yhden sinisilmäisesti uskotun ja nuoruuden unelmat rikkoneen suhteen jälkeen ole uskominen. Kestää sen, minkä kestää. Joskus voi käydä myös ihan hyvä tsäkä!

      Poista

Lähetä kommentti