Itseltään hukassa

Hän kuvasi näkemäänsä äärimmilleen virittyneeksi, katkeamaisillaan olevaksi kuminauhaksi, eikä tehnyt siinä virhettä, sillä sellaiseksi itseni tunsin. Sellaiseksi itseni tunnen. Katkeamaisillaan olevaksi, äärimilleen viritetyksi, jollakin tapaa yksinäiseksi ja väsyneeksi leijonaemoksi. Niin käy, kun huolehtii enemmän toisista kuin itsestään.

Talvi tuli ja talvi meni. Kevään ensi säteet ja tuo ihana lämpö eivät yllä syvälle sisimpääni, vaan ne kuumentavat vain ulospäin näkyvän. Jossakin syvällä tunnen tukoksen, sellaisen kuukausien aikana syntyneen, kuin veritulppa konsanaan, joka on asettunut paikoilleen jonnekin kehon ja mielen väliin. Niin vahva se kuitenkin on, ettei intuition hiljainen ääni enää tavoita minua kehollisten hälystyskellojen kuminan takaa. Sillon kun sisäinen kompassi lakkaa toimimasta, sitä on kuin tuuliajolla.

Tästä keväästä tuli sellainen. Elämä alkoi vaatia lisää ja taas lisää, ja minä annoin sen tapahtua. Ei sillä niin väliä ollut, oliko kyse työstä vai ihmissuhteista, olin valmis "palvelemaan" apua tarvitsevia, mutta samalla unohdin itseni. En välittänyt siitä, mitä tarvitsin, mutta välitin siitä, mitä muut tarvitsivat, ja jäin itseni kanssa yksin. Kovassa koulussa valot ja varjot vaihtelevat, enkä aina ole varma, löydänkö takaisin valoon. Päälleni on laskeutunut harmaa pilvi, niin kerroit. Niin oli tapahtunut.

Nyt on taas aika keskittyä itseensä ja löytää ulospääsyreitti tästä elämäni labyrintistä. On aika hoitaa ja hoivata itseä, pitää huolta omasta hyvinvoinnista, hakeutua rauhaan, luontoon ja pyrkiä veden hoitavaan käsittelyyn, sen kannateltavaksi ja ympäröimäksi. On aika pysähtyä, ennenkuin joku minut pysäyttää. On aika rakastaa myös itseä. Miten se voikin olla niin vaikeaa?