Ei kukaan välitä oikeasti

Aika valuu käsistä ja muutos on jatkuvaa. En aina tiedä, pysynkö ajan  mukana vai putoanko sen kyydistä. En tiedä, mitä edes haluan; pysyä  vai pudota.

Loman jälkeinen aika on lähtenyt käyntiin tuttuun tuuliseen tyyliinsä.  Tapahtumia on enemmän kuin tarpeeksi, ja aina, kun ehdin hetken  hengähtää, seuraava tilaisuus tai tilanne tai tapahtuma väijyy nurkan  takana. On kuin Universumi haluaisi aina vaan koetella kantokykyäni,  mikä eittämättä on välillä koetuksella. Eikä vaan koetuksella, vaan  yksinkertaisesti lopussa. Kaput.

Huomaan (taas) väsyväni muiden tarvitsevuuteen; siihen, että pitäisi  olla läsnä kaikkialla ja jakaa energiavarastojaan jokaiselle tarvitsevalle  niin työssä, vapaa-ajalla kuin kotonakin. Tiedän olevani paljon ja  varmasti kaikkea sitä, mitä minulta odotetaan, mutta eikö  kohtuullistamisperiaatetta haluta noudattaa vai eikö sen tarkoitusta  yksinkertaisesti ymmärretä? Siis ymmärretä sitä, että yksittäisen  ihmisen varantojen tulisi riittää myös itsestä huolehtimiseen, ei vain toisen tai yhteiseen hyvään. 

Olen miettinyt myös sitä, siis miten jaksaa enemmän ja paremmin, suojata ja ladata, ettei aina huomaisi olevansa samassa jamassa, täynnä kaikkea. En ole löytänyt kuin hetkellisiä ratkaisuja. En tiedä, pitäisikö joskus tehdä joku radikaali irtiotto ja etääntyä hetkeksi kaikesta muusta, paitsi välttämättömästä. Somen olen jo jättänyt varsin vähälle, lapset osaavat etääntyä yhdestä katseesta tai kahdesta sanasta, deittailijat ovat jo luonnostaan passiivisia ja sitten ovat ne kaikki muut, jotka eivät ole. 
 
Elän aitoa elämää. Olen sitä, mitä olen. Rakastan, jos rakastan ja pidän, jos pidän, ja kaikki muut jätän pienemmälle huomiolle. Vasta tänään kuulin, miten minua arvostetaan, ja kaikkea sanomaani pidetään erityisessä arvossa. Ajattelen sen olevan kuitenkin ulkokultaista. Jos joku oikeasta arvostaisi, hän pysähtyisi, kysyisi, kuinka voin ja kuuntelisi vastauksen, ehkä keskustelisi siitä hetken kanssani, ja palaisi vielä pyytämättä uudelleen asiaan. Mutta eivät ihmiset niin tee. Olen väliaikainen vähän kaikille. Paitsi tietysti niille, joille en ole. 

Kaipaan sitä, että joku olisi minua varten. Välittäisi oikeasti siitä, mitä minulle kuuluu, jaksanko tämän kaaoksen keskellä ja miten oikein jaksan. Joku, joka pysähtyisi, silittäisi, halaisi ja rutistaisi kainaloonsa, ja sanoisi, että "anna kun minä kannan puolet tuosta kaikesta". Vaan niin ei tapahdu, koska kapasiteettini ei riitä siihen esileikkiin, mitä tuohon vaadittaisiin. Ei riitä, koska elämäni ja siihen kytkeytyvät ihmiset imevät minut kuiviin. Ja itse annan niin tapahtua. 

Onneksi on perjantai. Hyvää syy viettää pitsaperjantai. 
 


Kommentit

  1. Voi sinua <3 Enkä sano tätä mitenkään alentavalla säälillä, vaan NIIN tiedän tuon tunteen! Se esileikki juuri. Eikä sekään ole edes tae, vaikka jaksaisi käydä kaiken läpi ja saisi rinnalle jakajan ja kantajan. Mitään ikuisuuslupausta ei olekaan. SE syö välillä. Ja itsensä repiminen niin moneen pieneen palaan ja tarvitsijaan.

    Olen ollut huono blogilukija jo monta viikkoa. Jaksa oikein kirjoittaa omaakaan. Kaikkea tapahtunut ja sitten ei oikeastaan mitään. Ainkaan mitään mainittavaa.

    En osaa sanoa sinulle mitään lohdullista. Mutta halaan täältä etänä. Edes sitä. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viikkoja myöhemmin halaan takaisin, ja kerron, että viestisi lämmitti jälleen kerran. Yritän kirjoitella taas jotakin, katsotaan, irtoaako.

      <3

      Poista

Lähetä kommentti