Lennä, Fenix, lennä!

Koronakevään pitkä viikonloppu lomapäivineen tarjosi tehostetun mahdollisuuden seikkailuun oman pään sisällä. Orastavan ihmissuhteen, niin sanotun tekstariseurustelun, päättyminen taas antoi aineksia syväsukellukseen. Oikeasti toiveissa oli jotakin ihan muuta, kun aikanaan lomapäivääni nimesin... En siis tiedä tulevatko nämä vaiheet elämääni tilauksesta vai täysin pyytämättä, mutta vaikuttaa siltä, että nyt on aika tarttua trilogian(?) päätösjaksoon(?). [*** nauraa kippurassa *** Tähän päättymisasiaan en usko itsekään] Tiedän ja tunnen, että edessäni on taustalla kummitelleiden, niin sanottujen juurisyiden kohtaaminen kasvoista kasvoihin. Ahdistaa jo valmiiksi, ja välillä tuntuu siltä, että hyvälle terapeutille olisi tarvetta... ;D Selailin läpi elämäni palapelin julkaisemattomia päiväkirjamerkintöjä viimeisten vuosien ajalta. X-files-tallenteiksi olivat jääneet eron jälkeisten "huippuvuosien" laastarisuhteet, joiden avulla kasvoin erostani eroon ja löysin itseni uudellee...

Kevät on edennyt hurjaa vauhtia koronaa pakoillessa. Ensin tuli aikainen kevät, sitten takatalvi, uusi kevät ja uusi talvi. Sitten puihin puhkesivat silmut ja lehdet. Juuri nyt, tänään, näyttää siltä, että on aika kääntää katse kesään. Uskomatonta, että maaliskuussa alkanut ajanjakso on siirtynyt jo seuraavaan vaiheeseen, niin sanottuun uuteen normaaliin, siihen, joka edeltää sitä todellista uutta normaalia. Tai ainakin uutta, jotakin, mitä ei ehkä ennen ole ollut olemassa. En tiedä odotanko sitä vai en. Kevät sulki meidät koteihin, etäälle toisista, ja sitten lupaavasti alkunut henkinen yhteys toisiin alkoi kärsiä turnausväsymyksestä. Yhteyttä ei sittenkään syntynyt Teamsin välityksellä siinä mittakaavassa, kuin ehkä toivottiin. Sen sijaan polarisaatio sai uusia sävyjä  (ainakin minun tuttavapiirissäni): Pienten lasten vanhemmat taistelivat äärirajoilla, ja me aikuistuvien nuorten itsenäiset (ja yksinäiset) vanhemmat sulkeuduimme entistä syvemmälle itseemme, sinne, minne kenen...

Tämä vuosi oli sisar edellisten yhdeksän kanssa. Se ei päästänyt helpolla, otti enemmän kuin antoi ja päättyi kuten vuosikymmen aikanaan alkoi, kyyneliin. Aikuisen naisen elämää? Se, mihin kesän jälkeen jäin, jatkui koko syksyn ja käänsi mieleni sisäänpäin. En jaksanut kuin pakollisen, joskus en sitäkään. Olin pahantuulinen, väsynyt ja ahdistunut. Lapseni huomauttivat siitä vähintään kerran, ehkä  useammankin. En saanut purettua oloani mihinkään, kukaan ei ollut minua varten. Itse olin edelleen kaikkien, omasta tahdostani, tosin. Sellaiseksi minut oli kasvatettu, sellaisia olivat arvoni, sellainen halusin olla, sellainen olin, ihmisiä varten, ihmisten vuoksi, hyvän puolella. Vahvat ihmiset onnistuvat usein kuitenkin piiloutumaan vahvuutensa taakse, ja siellä vasta yksinäistä onkin, muurien ympäröimänä, itsensa kanssa, yksin. Lapset juorusivat tilanteesta isällensä, ja sain häneltä joululahjaksi jotakin itselleni. Sellainen(kin) hän on. Ystävänä parempi kuin puolisona. Vuosiky...

Kevät olikin vasta alkusoittoa tälle kaikelle. Ja sitten alkoi pitkä loma, kuten aina ennenkin, niin pitkä, että se herättää helposti myös kateutta - tehtyjä tunteja ja ansaittua palkallista lomaa kaikki tyynni. Niin, siis pitkällä lomalla on monia puolia, ja yksi niistä on omiaan pysäyttämään ihmisen, siis pysäyttämään, ihan toden teolla. Kun aikaa on paljon ja tekemistä ei ainakaan liikaa, mieli tahtoo ryhtyä käsittelemään asioita, jotka vaativat vielä työstöä. Ja niitä on tänä kesänä riittänyt yli omien tarpeidenkin. Huoh.  Jos eron kohdalla kuusi vuotta sitten kohtasin menettämisen pelkoni ja käsittelin sen parisuhteen näkökulmasta, niin nyt olen jälleen kasvotusten saman pelon kanssa. Tällä kertaa Universumi haastaa minut käsittelemään tunnetta tai pelkoa lasten kasvamisen, itsenäistymisen ja irtaantumisen sekä rakkaiden vanhempieni vanhenemisen, ehkä myös sairastumisen ja lopulta luopumisen näkökulmasta. Eh, helppoa, eikö totta?!  Menettämisen pelko on kummall...

Kehotit minua huolehtimaan itsestäni, sanoit sen olevan parhainta rakkautta, jota voin itselleni antaa tilanteessa, jota kutsuit sisäiseksi arvoristiriidaksi. Sitä voisi kuvata tilaksi, jossa keho vaatii välitöntä pysähtymistä, mutta mieli haluaa jatkaa toimimista, ratkaisujen etsimistä, auttamista, hoitamista ja pelastamista. Hullua, eikö totta, että näin kaksi vastakkaista puolta mahtuu yhteen kehoon, ja sitten olen minä, kehoni ylipapitar, jonka tehtävänä olisi tehdä valintoja ja päätöksiä omaksi parhaakseni. Luotto-oppaani mukaan "kentässäni" ei tällä hetkellä ole muita ihmisiä. Kirjoitettuna se tuntuu tosi kurjalta, vaikka tiedän sen olevan totta. Elän ihmisten keskellä, mutta en koe saavani tukea ja ymmärrystä tilanteessani. Miten voisinkaan, kun eiväthän he tiedä mitään syvimmästä minusta. Näistä teksteistäni blogissani. Olen yksin ajatusteni ja vaikeuksieni kanssa, eikä niistä puhuminen ole helppoa. On vaikeaa myöntää vaikeimpia tunteita, mitkä liittyvät läheisii...

Kehotit näkemään itseni jokena, joka sopeutuu uomaansa, virtaa matkalle osuvista kivistä, mutkista ja kuohuista huolimatta. Jatkaa matkaansa ja ikuista liikettään, kuten muutoskin, joka omalla tavallaan on merkki jostakin pysyvästä. Otin neuvosta vaarin ja lähdin uimaan. Uin kilometrin henkeni edestä, suoritin suorittamista ja sitten kelluin tovin, ehkä sykettä tasatakseni, ehkä muuten vain. Tuon kilometrin aikana en ajatellut mitään, vaan annoin sammakkomaisten liikkeiden kuljettaa minua eteenpäin altaan päästä toiseen. Katse ei nähnyt oikeastaan ketään muita radallaolijoita. Uinnin jälkeen parkkeerasin itseni vähän liian kuuman saunan lauteille ja nautin siitä, ettei seurani kiinnostanut montaakaan läsnäolijaa. Niille harvoille vastasin jotakin epämääräistä, sellaista, millä tilanteet ohitetaan sujuvasti ketään loukkaamatta. Myöhemmin liikuin vielä lisää, nautin keväisestä ulkoilmasta ja hikeä pintaan pumppaavasta ryhmäliikuntatunnista. Illalla oli autuaan väsynyt ja uni tuli...

Hän kuvasi näkemäänsä äärimmilleen virittyneeksi, katkeamaisillaan olevaksi kuminauhaksi, eikä tehnyt siinä virhettä, sillä sellaiseksi itseni tunsin. Sellaiseksi itseni tunnen. Katkeamaisillaan olevaksi, äärimilleen viritetyksi, jollakin tapaa yksinäiseksi ja väsyneeksi leijonaemoksi. Niin käy, kun huolehtii enemmän toisista kuin itsestään. Talvi tuli ja talvi meni. Kevään ensi säteet ja tuo ihana lämpö eivät yllä syvälle sisimpääni, vaan ne kuumentavat vain ulospäin näkyvän. Jossakin syvällä tunnen tukoksen, sellaisen kuukausien aikana syntyneen, kuin veritulppa konsanaan, joka on asettunut paikoilleen jonnekin kehon ja mielen väliin. Niin vahva se kuitenkin on, ettei intuition hiljainen ääni enää tavoita minua kehollisten hälystyskellojen kuminan takaa. Sillon kun sisäinen kompassi lakkaa toimimasta, sitä on kuin tuuliajolla. Tästä keväästä tuli sellainen. Elämä alkoi vaatia lisää ja taas lisää, ja minä annoin sen tapahtua. Ei sillä niin väliä ollut, oliko kyse työstä vai ih...

Välillä tuntuu kuin hajoaisin. Vahva minä ei enää jaksaisi jaksaa, olla vahva, pärjätä, selvitä, kestää ja sietää. Ajoittain kuormitus tuntuu kohtuuttomalta, siltä kuin olisin yksin tässä maailmassa, raskas taakka hartioillani, jalat syvällä sementissä vailla reittikarttaa ulos ahdingosta. Se lamauttaa. Tai ehkä se tuntuu siltä ja tekee niin nyt vain siksi, että jälleen yksi sivu avioeron jälkeisestä saagastani on kääntymässä seuraavaan lukuun. Apua tarvitseva on sitä saamassa, ja siten myös minun osuuteni, vastuuni ja roolini toivottavasti pienenevät ja muuttuvat tässä kevään kuluessa. Se on enemmän kuin hyvä asia. Se saattaa jopa vapauttaa tilaa minulle oman elämäni täyspainoisempaan elämiseen, omaehtoisempien valintojen tekemiseen ja henkisesti vapaampaan elämään itsenäisenä naisena.  Irti päästäminen siitä, mitä on kantanut harteillaan jo useamman vuoden ajan ei ole kuitenkaan helppoa. Se vaatii tietynlaista oman elämänsä paradigmaattista muutosta. Se edellyttää muutosta...

Suru sattuu sydämeeni. Suren elettyjä ja elämättömiä päiviä, kaikkea sitä, mikä jäi tekemättä, kokematta ja elämättä itse asetettujen rajoitteiden vuoksi. Suren kokemuksiani, menetyksiäni, luopumisia ja luopumatta jättämisiä. Suren ikääntymistä, sitä, että kuuteenkymmeneen on matkaa yhtä paljon kuin kolmeenkymmeneen. Suren vanhenemista, lasteni kasvua, kokematta jääneitä tunteita, yksinolemista, yksin jäämistä, ikävää. Suren vanhempieni vanhenemista, suren edessä olevaa luopumista, suren yksin jäämistä. Suren käsittelemättä jääneitä asioita, niitä, jotka nakertavat madonreikiä jossakin syvällä. Suren sitä, mitä lapseni ovat joutuneet kokemaan ja sitä, mitä he vielä joutuvat kokemaan. Suren myös, miten elämä on ohitse liian nopeasti sekä sitä, etten toiveistani huolimatta löytänyt elämääni uutta miestä, vaan edelleen elän yksin lasteni kanssa tai yksin itseni kanssa, viikosta riippuen. Muutaman vuoden päästä yksin viikosta toiseen. Suru on pesiytynyt sydämeeni, enkä tiedä, miksi...

Vuosi 2018 taisi ottaa enemmän kuin antaa. Perhepiirin monet koettelemukset verottivat voimiani eikä säännöllinen lataus ystäväpiirissä tasannut tunnelmia kuin satunnaisesti. Oman elämän eläminen ilman toista aikuista tuntuu ajoittain jopa liian raskaalta, eikä murheiden hukuttaminen liialliseen työntekoon tee asiasta yhtään helpompaa. Syksyllä asetettu tavoitepaino jäi kolmannesta vajaaksi ja projekti jatkuu keväällä. Samoin liialliset työt ja nämä perhepiirin murheet. Taavi Kassila kirjoitti tänään Facebookissa viisasti. Hän totesi, että "monet suunnitelmat muuttuvat, sillä elämä on täynnä yllätyksiä, tapahtumia ja kohtaamisia, mutta elämä on aina tässä ja nyt, ei eilisessä tai huomisessa" ja sen vuoksi hän lupaa elää tulevan vuotensa tässä hetkessä. Hänen lupaukseensa on helppo nyt yhtyä. Olen harjoitellut tuota elämisen tapaa erostani lähtien, tätä päivää kohti kiihtyvällä tahdilla ja koen olevani siinä jo kohtuullisen taitava. Niinä hetkinä, kun oma keskus kuiten...