Paluu menneisyyteen

Koronakevään pitkä viikonloppu lomapäivineen tarjosi tehostetun mahdollisuuden seikkailuun oman pään sisällä. Orastavan ihmissuhteen, niin sanotun tekstariseurustelun, päättyminen taas antoi aineksia syväsukellukseen. Oikeasti toiveissa oli jotakin ihan muuta, kun aikanaan lomapäivääni nimesin... En siis tiedä tulevatko nämä vaiheet elämääni tilauksesta vai täysin pyytämättä, mutta vaikuttaa siltä, että nyt on aika tarttua trilogian(?) päätösjaksoon(?). [***nauraa kippurassa*** Tähän päättymisasiaan en usko itsekään] Tiedän ja tunnen, että edessäni on taustalla kummitelleiden, niin sanottujen juurisyiden kohtaaminen kasvoista kasvoihin. Ahdistaa jo valmiiksi, ja välillä tuntuu siltä, että hyvälle terapeutille olisi tarvetta... ;D

Selailin läpi elämäni palapelin julkaisemattomia päiväkirjamerkintöjä viimeisten vuosien ajalta. X-files-tallenteiksi olivat jääneet eron jälkeisten "huippuvuosien" laastarisuhteet, joiden avulla kasvoin erostani eroon ja löysin itseni uudelleen. Monet sen ajan miehistä tulivat vain käydäkseen, mutta ei käy kiistäminen, etteikö sieltä parisuhdekin (jopa useampia) olisi löytynyt, jos olisin ollut valmiimpi sitoutumaan. Sitoutumisen sijaan juoksin kuitenkin karkuun heti, kun merkkejä tunnemaailmani aktivoitumisesta oli aistittavissa. Myöhemmin todetut merkinnät paljastivat, että kun lakkasin syyttämästä ja arvioimasta miehiä siitä, tästä ja tuosta, löytyivät todelliset syyt peiliin katsomalla.

Olen nyt viikon ajan syönyt, nukkunut ja tehnyt töitä peili kädessä, ja pohtinut syitä ja sen seurauksia, että miksi menetän ihanan miehen toisensa jälkeen ja aina jokseenkin samalla kaavalla. Kaava on yksinkertainen: Leikin aikani, olen hyvää ja rentoa seuraa, kunnes saan miehet ihastumaan itseeni, jopa sitoutumaan seitinohuesti. Sitten pelästyn, ahdistun ja vaihdan vitosvaihteen silmään ja katoan kauniin anteeksipyynnön saattelemana. Tarkoitukseni ei ehkä ole toimia niin, mutta kuten joku hyökkää nurkkaan ahdettuna, minä pakoilen miessuhteissani  todellisuutta, sitä mitä se parhaimmillaan ja pahimmillaan voisi olla. Niissä tilanteissa tunnemaailmani heittää volttia, alan tarvita, alan hallita ja kontrolloida, itsenäisyyteni lakkaa olemasta. Haluni pitää yhteyttä kiihtyy. Sitten liian täyteen puhallettu ilmapallo poksahtaa, pelästyn käyttäytymismalliani ja lähden karkuun. En tiedä, herättävätkö jotkut tietyt piirteet miehissä tämän reaktion, mutta selitän itselleni tilannetta monin sanoin. Nyt myös tunnistan ongelmani, en vain osaa käsitellä sitä. Vielä. Näin ollen olen edelleen tietyllä tapaa samassa tilanteessa kuin vuosi, kaksi, kolme... sitten, ja hakkaan päätäni seinään. Ketä voisin osoittaa syyttävällä sormella, miten tämän piirteen, ominaisuuden, oireen, ongelman saisi pois minusta?

Sisäisen lapseni kohtaaminen antoi osviittaa tulevasta. Vaikka lapsuudessa tulin rakastetuksi ja sitä osoitettiin monin tavoin, en ehkä koskaan kuullut, että minua rakastettaisiin. Siis korostan ehkä, sillä en tiedä elänkö vain omaa totuuttani, vai eikö sen ajan vanhempien tapoihin tosiaan kuulunut sen kaltainen tunteiden ilmaisu vai olenko sittenkin vain unohtanut jotakin oleellista. Siitä huolimatta kantaperheessäni ei jätetä vieläkään mainitsematta, miten olemme läheisiä toistemme kanssa, ja kuinka paljon jaamme asioita keskenämme. Isä oli meille järki ja äiti tunteet, ja silti samaan aikaan koen jääneeni jostain paitsi.

Resonoiko tämä nyt mainitsemani tarvitsevuuden kanssa, mitä ilmennän miessuhteissani? Mitä haluan, mitä tarvitsen, mistä pelkään jääväni paitsi? Miksi minun on kuultava jotakin kaunista, miksi pelkät teot eivät puhu puolestaan? Miksi en luota siihen, mitä näen? Miksi olen niin vaativa tunteiden suhteen? Siksikö, että elän itsekin jonkinlaista tunteiden on-off-elämää; niitä on tai ei ole. Ja vain, jos niitä on, sitoudun, muutoin ihminen tai asia jää minulle merkityksettömäksi. Niitä, joihin sitoudun, vaalin suurella rakkaudella ja heidän eteensä olen valmis tekemään kaikkeni. Olen kuullut, että sielun ja sydämen tasoinen sitoutuminen on jotakin ainutlaatuista ja myös tuntuu ihanalta, turvalliselta ja äidilliseltä. Vaadinko saada itseäni kohtaan sitä, mitä itse olen valmis antamaan? Onko se oikein vain väärin, kohtuullista vai kohtuutonta?

Isolla valtamerellä seilataan siis jälleen tarkoituksena löytää ranta ja kotisatama. Olisi kiva kuulla, jos sinulla on kokemuksia jostakin vastaavasta ja / tai ehkäpä ratkaisumalleja tai -ideoita jaettavaksi?

Kommentit

  1. Voin kertoa kokeneeni jotain hyvin samaa. Tosin juurisyyt voivat olla täysin erilaiset. Kuten sanoitkin, sinua rakastettiin lapsena (ainakin vissiin koit niin), omasta puolestani en voi sanoa samaa. Ainakin kiintymyssuhteista jos puhutaan, omani on välttelevä (kuten suurimmalla osalla suomalaisista).

    Kaavaa voi rikkoa vain tullessaan tietoiseksi siitä. Vasta sitten alkaa itse "työ". Päästää lähelle, pysyä tarpeeksi lähellä, menemättä itse siitä rikki tai ahdistumatta liikaa. Tasapainoilua se on oman haavoittuvuuden ja tarvitsevuuden näyttämistä. Ihan saakelin pelottavaa.

    Haluamatta kuulostaa jotenkin paremmin tietävältä tai jotain, toistin itse samaa kaavaa kuusi vuotta eroni jälkeen. En edes halunnut sen vakavampaa, aika ei riittänyt ym. Mutta taustalla oli pelko, ettei kukaan kunnon mies minua halua. Neljän lapsen yyhoo, mahoton kuvio. Ja jos halusin, pötkin pakoon.

    Sitten päätin, että suhteessakin voi kasvaa. Ei minun tarvitse olla valmis, riittää että kohtaan omat pelkoni ja yritän tehdä parhaani niiden kanssa. Kirjasin ylös mitä parisuhteelta haluan ja mitä piirteitä miehessä arvostan. Lopun hoitaisin itse, siedättyisin läheisyydelle. Ja niin kävi. Helppoa se ei ole ollut, eikä ole vieläkään. Mutta näin neljä vuotta myöhemmin, ja kahden avoliittovuoden jälkeen voin sanoa jotenkin päässeeni omista demoneistani - ainakin siitä "tämä on mahdoton kuvio" eroon.

    Sydämen tasoinen sitoutuminen ei aina tunnu turvalliselta ja äidilliseltä, päinvastoin on ainakin jos on kiintymystavaltaan välttelevä. Silloin juuri turvaton ja sitoutumaton on tuttua ja turvallista. Se tuntuu "äidilliseltä", koska palauttaa lapsuuteen. Silti sydämen tasoinen, aito sitoutuminen on mahdollista, ilman tunnetta "täydellisestä suhteesta". Se kasvaa vasta ajan myötä. Jos etsii täyttymystä ja jotain extra -tunnetta, voi sopiva ihminen mennä ohi. Näin itse ajattelen. Voin toki olla täysin väärässä. :D

    Siinä tosin väitän olevani oikeassa, että rakkaudessakin voi kasvaa. Ei tarvitse olla valmis.

    Voi hyvin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi tämän postauksen aikaan päällä ollut tunnetila on taas helpottanut paitsi kirjoittamisen, myös eilisiltaisen massahypnoosin ja ystävän tapaamisen vuoksi. Tänään on ollut jo helpompi hengittää. Irtipäästämisen taitoa olen harjoitellut jo vuosia ja näköjään se toimii, vaikka en aina siihen uskoisikaan. Tänään uskon myös olevani taas rakkauden arvoinen ja rakastettava ihan omana itsenäni. Ja nämä valonpäivät pitävät minut hengissä, että niitä vuosimääräisesti mitaten on kuitenkin enemmän kuin pimeyden päiviä.

      Sen sijaan oivallus, josta tuossa yllä kerron on oleellinen oman kehittymisen ja kasvamisen näkökulmasta. Se mistä kirjoitat, Nelina, osuu kuin nappi silmään. Viisaampi toista ei meistä kukaan taida olla, mutta kokemuksia on mukava vaihtaa. Kiitos siis siitä, että jaot omasi myös täällä.

      Kyllä, tiedän ja koen olleeni rakastettu, vaikka niitä sanoja en muistakaan kuulleeni. Itse olen rakkauttani valanut sekä teoin että sanoin niin lapsiini, kantaperheeseeni kuin ystäviinikin. Ajattelen, että sanoilla on merkitystä, pelkät teot eivät meitä skeptisimpiä vakuuta.

      Ja muutoksen juuri on nimenomaan asioiden oivaltamisessa ja hyväksymisessä. Sitten alkaa se manitsemasi työ. Jotta muutoksesta tulisi pysyvää, ei sen helppoa pidäkään olla. Lohdullista on kuulla, että olet painiskellut samojen teemojen äärellä, en paini yksin näiden asioiden parissa, vaan joku muukin on käynyt läpi jotakin samankaltaista. Ehkäpä se seuraava askel on juuri se, että hyväksyy myös oman keskeneräisyytensä ja antaa itselleen taas luvan tehdä virheitä toisten ihmisten kanssa. Ehkäpä olen kärsinut jo riittävästi edellisen elämänvaiheeni virheistä.

      Aurinko paistaa kuumasti, tästä tulee sittenkin riittävän hyvä! <3

      Poista

Lähetä kommentti