Rakkautta ja poutapilviä

Kesäloman neljäs päivä. Yöunet pyörittävät vielä häntiä kevään ja alkukesän tiukasta työrupeamasta, organisoivat, paikantavat ja järjestävät, ratkaisevat ratkaisemasta päästyään. Kokemuksesta onneksi tiedän, että loman edetessä yöt rauhoittuvat ja laskeudun syvään rauhaan. Ennen sitä aivojen on kuitenkin tehtävä työnsä loppuun, myös unissa. Uskon sen olevan hyväksi.

Tätä kirjoittaessani taustalla soivat lattarit. Keski-ikäinen vartaloni kaipaa tanssin sykettä, ravistelua, intohimoa ja tunnetta, että se on elossa. Vain tanssi sen saa aikaiseksi. Ja miehen kosketus. Ummistan silmäni hetkeksi ja matkaan mielikuvissani kuumien rytmien maailmaan. Tunnen, miten rytmi vie mennessään, miltä tuntuu, kun mies tietää, mitä tekee ja itse voi vain vikistä mukana. Ah! Ollapa jossakin kuumassa ja rannassa ja keskellä kaikkea. Matkakuume ei jätä loman alkaessa rauhaan. Korvaan puuttuvan zumbatunnilla, omassa olohuoneessa, yksin, kuinkas muutenkaan näin korona-aikana. Heh.

Jos yksi menneiden vuosien Tindermies jäi elämääni korjakseen minussa jotakin rikki mennyttä, niin niin teki myös toinen, ihan vasta eilen. Hän tuli elämääni jo ennen tätä ensiksi mainittua, juuri eronneena ja kyvyttömänä lähtemään leikkiin kanssani samalla intensiteetillä. Meistä tuli kuitenkin kavereita ja yhteys jäi. Nykyään hän elää uudessa parisuhteessa, mutta siitä huolimatta olemme harvakseltaan yhteydessä, yleensä hänen aloitteestaan. Eilen sain siis viestin, tai oikeastaan useammankin, mutta yhdessä niistä hän totesi, miten ihana ihminen olen ja miten joku saa minusta valtavan hyvän naisen. Itkuksihan se sitten pisti. 

Näiden kahden, minulle merkityksellisen Tindermiehen sanomiset ja tekemiset osuvat syvälle. Sanat eivät oikein riitä kuvaamaan, miten kiitollinen heistä olen. Suhteeseen saakka emme koskaan päätyneet, mutta jotakin pysyvää heistä silti jäi, ja nyt molemmat "ryöpyttävät" kauniilla sanoillaan ja itkettävät minua tuon tuosta. Monet eivät tästä varmasti löydä mitään ihmeteltävää, mutta minun elämässäni eräät asiat ovat varsin nuoria, ja siksi niin ihmeellisiä. Opettelen esimerkiksi vasta nyt ottamaan vastaan itseeni kohdistuvia kauniita sanoja niin, että ne tuntuvat jossakin ja joltakin. Ja voi, mitä ne saavatkaan aikaiseksi! Hassua, etten aikaisemmin ole osannut nauttia tällaisesta. Nyt huomaan monien haavojen hiotuvan hiljalleen, ja sanojen vahvistavan sitä, mitä pitkään olen työstänyt, rakkautta itseäni kohtaan. Aika mainio kesäloman aloitus, vai mitä sanotte?

Kommentit

  1. Sanon, että kyllä! :D

    Me ihmiset emme ole olemassa vain itseinämme. Olemme myös toistemme sanoissa, kosketuksissa, katseissa. Hyvä ja aito kohtaaminen tekee todeksi sen, mitä itsekin tiedämme. Se on juuri kuten kuvasit, kahteen suuntaan kulkevaa; sieluun ja sydämeen.

    Nuoret asiat ansaitsevatkin ihmetystä. <3

    VastaaPoista

Lähetä kommentti