Suu kiinni, taas sukelletaan!

Kevät on edennyt hurjaa vauhtia koronaa pakoillessa. Ensin tuli aikainen kevät, sitten takatalvi, uusi kevät ja uusi talvi. Sitten puihin puhkesivat silmut ja lehdet. Juuri nyt, tänään, näyttää siltä, että on aika kääntää katse kesään. Uskomatonta, että maaliskuussa alkanut ajanjakso on siirtynyt jo seuraavaan vaiheeseen, niin sanottuun uuteen normaaliin, siihen, joka edeltää sitä todellista uutta normaalia. Tai ainakin uutta, jotakin, mitä ei ehkä ennen ole ollut olemassa. En tiedä odotanko sitä vai en.

Kevät sulki meidät koteihin, etäälle toisista, ja sitten lupaavasti alkunut henkinen yhteys toisiin alkoi kärsiä turnausväsymyksestä. Yhteyttä ei sittenkään syntynyt Teamsin välityksellä siinä mittakaavassa, kuin ehkä toivottiin. Sen sijaan polarisaatio sai uusia sävyjä  (ainakin minun tuttavapiirissäni): Pienten lasten vanhemmat taistelivat äärirajoilla, ja me aikuistuvien nuorten itsenäiset (ja yksinäiset) vanhemmat sulkeuduimme entistä syvemmälle itseemme, sinne, minne kenenkään henkinen läheisyys ei yllä.

Myös viime syksynä sulkeutunut sanainen arkkuni on pysynyt kiinni, kunnes nyt huomaan paineen sisälläni kasvavan sellaisiin mittoihin, että on aika raottaa arkun kantta.

Oli selvää, että edeltänyt kymmenvuotiskausi päätti yhden polkuni vuosikymmenen vaihteeseen. Palapeli ei tullut valmiiksi, mutta tunsin, että jotakin uutta on tulossa. Loppuvuodesta löysin etsimäni kodin ja muutimme sinne. Koti ei vuosiin ole tuntunut niin kodilta kuin nyt. Herään aamuisin lintujen lauluun, iltahämärissä pihassa juoksentelee jänöjusseja ja oravia. Ikkunoissa vilahtavat turvalliset vanhusten silmäparit ja kätensä heilahtavat tuttavalliseen tervehdykseen tavatessamme, vaikka tuttuja emme olekaan. Ikkunasta näkyy enemmän vihreää kuin harmaata. Autojen meteli ja hälytysajoneuvot eivät enää häiritse yöuntani, eikä valosaaste ylläpidä jatkuvaa stressiä. Viimeiset kaksi-kolme vuotta huolta ja murhetta herättäneet tilanteet läheisten elämässä ovat asettuneet huomiinsa. Pitkälle kysymys on kai siitä, että kaiken kanssa oppii elämään, kun ei yritä ylläpitää jotakin sellaista, mitä ei enää ole olemassa. Hyväksyy muutoksen arvottamatta sitä millään tavalla. Uutta normaalia sekin.

Kevät vei mennessään 20 voipakettia elopainoa ja toi esiin vuosia kadoksissa olleen vyötäröni. Fyysisen (ja henkisen) hyvinvoinnin lisääntymisen myötä aloin kelvata myös itselleni. Viime syksyinen mysteerimies palasi elämääni tämän kevään henkireiäksi, mutta näkemättömyys ei kantanut riittävän pitkälle. Päästin irti tuosta ihanuudesta, aika näyttää, palaako hän vielä joskus jäädäkseen. Tuo irtipäästäminen tyrkkäsi minut jälleen varsin voimallisesti altaan syvään päätyyn. Jäin monttu auki tuijottamaan peilikuvaani; mistä helvetistä tässä taas oikein on kyse? Luulin kuorineeni elämäni sipulia jo ytimeen saakka, mutta kuten niin monasti ennenkin, sisältä löytyi jälleen uusi sipuli kuorittavaksi. Sipuli kuin maatuska konsanaan. Ei oikein enää naurata, mutta minkäs teet, kun tälle tielle aikanaan lähdin. Postauksen otsikon sanoin, "suu kiinni sorsa, nyt sukelletaan!"

Askelmerkit ovat  hiljalleen selkiytymässä: Kun olin lapsi, kuulinko koskaan olevani rakastettu? Selittyykö erityisesti miessuhteissani esiin tuleva menettämisen pelko ja siihen yhteydessä oleva tarvitsevuus ja pohjaton huomion nälkä jollakin alitajuntaan tatuoidulla? Osallistuin Sami Minkkisen massahypnoosiin, jossa näkymätön hissi vei minut lapsiminäni luokse. Kokemus oli häkellyttävä, jopa pelottava, sellainen, että en oikein tiennyt kuinka toimia. En osannut ottaa vastaan itseltäni saamaani rakkautta, jäykistyin tunnevyöryn edessä. Olinko tosiaan rakkauden arvoinen?

Että sellaista. Eiköhän tässä riitä taas pohdittavaa. Katsotaan kantaako se blogiini saakka.

Kommentit

  1. Iiihanaa!!! Tulit "takaisin". Mun on ollut ikävä. <3

    Ihan mielettömiä muutoksia. Onnea ulkoisesta- ja sisäisistä sellaisista. Saako kysyä miten se vyötärö löytyi?

    Alkuinnostuksen jälkeen nämä teamssit sun muut eivät sit vissiin tulleetkaan (ainakaan kaikille) uuudeksi normaaliksi ihan siinä henkisessä ulottuvuudessa, kuin antoi ymmärtää. Itselleni tuli lähinnä vain surullinen fiilis "perheillallisista", joissa nuoripari yhtäällä ja vanhemmat toisaalla nauttivat illallisesta ruutujen ääressä. Joillekin toimii, mutta...

    Ja mitä sipulinkuorimiseen tulee, sitä taitaa piisata ihan hamaan hautaan saakka. :O



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ikävä on tunteista myös yksi parhaimpia (ja pahimpia). Kiva kuulla, että edes joku on kaivannut <3 Juuri nyt tuntuu siltä, että sanoja on taas riittävästi kirjoitettavaksi. Ehkäpä tästä syntyy yhden luvun verran taas juttua!

      Muutos on ikuista ja jollakin tavalla olen myös oppinut nauttimaan siitä, vaikka lähtökohtaisesti rakastankin rutiineja, pysyvyyttä ja ikuisuutta. Olen syntynyt ihmiseksi, jolle olemassa on vain ainutkertaisia ja pysyväksi jääviä asioita, kuten parisuhde, asunto, auto, työpaikka, ystävät, esineet ja asiat... mitä kaikkia näitä nyt on. Elämä on kuitenkin osoittanut (varsin vahvalla kädellä), että pyväväksi jääviä, ikuisia asioita on lopulta kovin vähän, jos nyt vaikka ottaa esimerkiksi parisuhteen, avioliiton, työpaikan, auton, kodin, esineet ja asiat... XD

      Niin, ja siis mitä näihin nyt tapahtuneisiin muutoksiin tulee, on painon putoaminen ja vyötärön löytyminen yksi parhaimmista sellaisista asioista, mitä luulin ikuiseksi. Yksin en siihen pystynyt, vaan liityin 8 viikkoa (8viikkoa.fi) -valmennukseen, mikä jatkui kohdallani 16 viikkoa ja siitä toistaiseksi. Kevään aikana on kymppi pudonnut ja 15 cm vyötäröltä; olen kohta valmis bikinikesään. Suosittelen tuota valmennusta lämpimästi (eikä tämä ole maksettu mainos)! On ollut mahtavaa päästä eroon isosta määrästä sitä, mikä jäi kahdesta raskaudesta jäljelle lasten lisäksi. Ai, mikä saamaton?

      Poista

Lähetä kommentti