Kohti jotakin parempaa

Kevät olikin vasta alkusoittoa tälle kaikelle. Ja sitten alkoi pitkä loma, kuten aina ennenkin, niin pitkä, että se herättää helposti myös kateutta - tehtyjä tunteja ja ansaittua palkallista lomaa kaikki tyynni. Niin, siis pitkällä lomalla on monia puolia, ja yksi niistä on omiaan pysäyttämään ihmisen, siis pysäyttämään, ihan toden teolla. Kun aikaa on paljon ja tekemistä ei ainakaan liikaa, mieli tahtoo ryhtyä käsittelemään asioita, jotka vaativat vielä työstöä. Ja niitä on tänä kesänä riittänyt yli omien tarpeidenkin. Huoh. 

Jos eron kohdalla kuusi vuotta sitten kohtasin menettämisen pelkoni ja käsittelin sen parisuhteen näkökulmasta, niin nyt olen jälleen kasvotusten saman pelon kanssa. Tällä kertaa Universumi haastaa minut käsittelemään tunnetta tai pelkoa lasten kasvamisen, itsenäistymisen ja irtaantumisen sekä rakkaiden vanhempieni vanhenemisen, ehkä myös sairastumisen ja lopulta luopumisen näkökulmasta. Eh, helppoa, eikö totta?! 

Menettämisen pelko on kummallinen ja viheliäs tauti. Se piinaa minua vuodesta, jopa vuosikymmenestä toiseen, ei jätä rauhaan ja ärsyttää, ehkä jo lapsuudessa syntynyttä, tunnelukkoa ihan äärettömän tiukkaan asti. Se härkkii, tökkii, repii ja riivaa niin, että kuulen itseni huutavan, kuin pieni lapsi, äitiä yön pimeinä tunteina. Tietoisuus vanhempien kuolevaisuudesta jäytää syvältä ja se sattuu sydämeen, sieluun, kaikkeen minussa. En haluaisi jäädä niin totaalisen yksin. Onneksi viimeaikaiset keskustelut äidin kanssa ovat olleet lämmittäviä, koskettavia ja herkistäviä. Onneksi olen niitä päässyt käymään. Yksi äidin katse oli niin täynnä rakkautta, että se avasi padon, mikä ei ole sulkeutunut sen jälkeen. Se osui jonnekin syvälle ja kertoi vuosien ajalta kaikista tärkeimmän: Miten rakas olin jollekin. Sellaista on elämäni ollut, tarkoituksetta ja tahtomatta syntyneestä tunnelukosta huolimatta.

Samaan aikaan esikoiseni ottaa ensimmäisiä todellisia askeleita kohti itsenäisyyttä ja erillisyyttä. Ensimmäistä kertaa olen käynyt läpi ajatuksia ja tunteita siitä, millaista on vanheta ja hoitaa vanhemmuutta suhteessa aikuistuviin lapsiin. Kovin toisenlaista kuin joskus silloin, kun he olivat pieniä lapsia, niin kovin erilaista. 

Olisi helppoa, jos voisi "vain" hoitaa vanhempiaan tai "vain" lapsiaan, mutta sen lisäksi uudet tilanteet pakottavat (jälleen) omaan henkiseen kasvuun, muutokseen, mikä on väistämätöntä. Irtipäästämisen ja luopumisen teemat eivät jätä minua rauhaan, eivät ilmeisesti niin kauan, kun ymmärrän jotakin, mitä en vielä ole ymmärtänyt. Mitähän se mahtaisi olla? 

"Kun syvään juurtuneita tunteita tulee pintaan käsiteltäväksi, se tuntuu usein epämukavalta ja yllättää meidät."

Elämääni aina varjostanut menettämisen ja yksin jäämisen pelko ulottuu edelleen myös mies- ja parisuhdeasioihin. Pelko oli pitkään tiedostamaton, mutta erityisesti eron yhteydessä ja sen jälkeen se nousi päivätajuntaani ja jouduin kohtaamaan sen konkreettisemmin kuin koskaan aikaisemmin. Käsittelin pelon kohtaamista eroblogini monessa kirjoituksessa (https://fenixminussa.blogspot.com/), ja totta puhuen, kuvittelin sen jo selättäneeni. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että lusikka on jälleen otettava kauniiseen käteen ja aloitettava lapiointi. Ego rallattaa olkapäällä vanhaa tuttua virttä: "Et enää koskaan löydä ketään. Et kelpaa kellekään. Kukaan ei sinua halua. Olet ruma, läski ja mitätön." Sellainen varjoista hiipivä valitusvirsi tahtoo vetää muutenkin jo pitkään matalalla maleksineen mieleni vieläkin matalammaksi, siitäkin huolimatta, että tiedän sen olevan (ainakin jossain määrin) epätotuus.

"Näin räjähtävän vaiheen aikana on tärkeää muistaa suunnata tykit oikeaan kohteeseen eli omiin aiheettomiin pelkoihin...”

Tunnustaudun (myös) kuuhulluksi. Vastikään taivaalla mollottanut täysikuu ja nyt uudenkin kuun    astrologiset analyysit kehottivat kohtamaan aiheettomat pelot ja voimalataamaan sisäiset akut hyvin tietoisesti. Mistä nämä aiheet nousevat taas pintaan ja miksi ne jo useampaan kertaan käsiteltyinä haastavat minua edelleen henkiseen kasvuun?

"Heinäkuun toisen puoliskon aikana meillä annettiin tilaisuus oppia, miten olla se rakastava läsnäolo itsellemme, jota olemme aina etsineet."

"Tuomitsemisen sijasta voimme antaa itsellemme rakkautta ja huomioita sallimalla tunteidemme ja 
ajatustemme tulla täysin nähdyksi, kuulluksi ja kunnioitetuksi juuri sellaisena kuin ne ovat. Luopuminen tavasta korjata, kontrolloida tai yrittää muuttaa ajatuksiamme ja reaktioitamme on yksi suuri itserakkauden muoto, jota voimme ilmaista." 

Eräs itselleni tärkeä näkijäihminen kehotti minua keväällä ottamaan käsijarrun pois päältä ja lopettamaan aktiivisen vastustamisen, hyväksymään sen, että  asioita tapahtuu, negatiivisiakin. Pitäisi osata antaa olla ja hellittää, vilkuttihan energiavaloni jo silloin punaista... Ei siis pitäisi olla yllättynyt, että lepo ja totaalinen pysähdys pitkän loman muodossa tulivat niin tarpeeseen ja saivat aikaan sen, minkä ne saivat: Hurjan sisäisen tunnemyllerryksen. Samaan aikaan haluaisin auttaa, olla läsnä ja pelastaa, mutta oma keho ei tahdo sitä enää jaksaa. Siksi omien arvojen ja asenteiden tarkastelu on jälleen välttämätöntä. "Hengitä. Liiku. Tee kehotyötä. Puhu mukavia keholle. Huolehdi nestetasapainosta. Syö terveellisesti. Hallitse ajatuksesi. Vapaudu tunnetukoksista. Irrottaudu riippuvuuksista tarttumalla niiden syihin. Meditoi. Ota vastuu huomiokentästäsi. Vietä aikaa luonnossa. Poista myrkyt kehostasi. Puhu omaa totuuttasi. Kuuntele kehoasi. Kunnioita temppeliäsi (kehoasi)." Sitä kaikkea olen nyt tehnyt kohta kuusi viikkoa. Juuri nyt tuntuu siltä, että selviän tästä, taas.

Kaiken muun ohella myös seitsemäs eron jälkeinen vuosi on alkamaisillaan. Muutoksen aika on siis käsillä tai muutoksia on tapahduttava. Päätin auttaa kohtaloani  hieman ja sijoitin puoli vuotta  Eliittikumppaneihin - maksullinen mies sitten, kun ei ilmaiseksi 😁

Kursivoituja ajatuksia lainattu seuraavilta:
www.magnifiedmanifesting.com
www.adonai.fi
www.astro.fi

Kommentit

  1. Itse tajusin tänä kesänä, ettei minun kannata enää olettaa mitään. Oletus vei minut useimmiten väärään suuntaan. Nyt harjoittelen ottamalla tilanteita enemmän siten kuin ne kohdalle tulee. Eli komppaan näkijäihmistäsi. Mene myötävirtaan, hengitä syvään, rentoudu. Et voi vaikuttaa kaikkeen mitä ympärillä tapahtuu, mutta voit vaikuttaa moneen. Siihen miten itse reagoit tai mitä itse ajattelet/sanot itsellesi.

    Nautinnollista loman jatkoa sinulle :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Birgitta! Olet asian ytimessä. Irti päästäminen ja luottaminen ovat kaiken keskiössä, niin yksinkertaisia ja helppoja ja samaan aikaan niin vaikeita totuuksia ja tekoja toteuttaa.

      Kaunista elokuun jatkoa <3

      Poista
  2. Yksin jäämisen (hylätyksi tulemisen) pelko on eräs ihmisen ydinpeloista. Me ollaan lopulta laumaeläimiä, aina eletty heimoissa. Yksin jääminen ja oman lauman ulkopuolelle syystä tai toisesta sysäytyminen on tiennyt lähes varmaa kuolemaa. Siksi se elää meissä niin syvässä, koodattuna perimään. Ikävä kyllä sitä pelkoa ei saa meistä pois, mutta sitä voi oppia sietämään ja sen kanssa voi elää hyvää elämää. Parhaimmillaan se saakin meidät juuri kurottelemaan tosia kohti, kuten nyt sinulla treffipalstaa.

    Mielestäni on toki tarpeellista, mutta samalla täysin yliarvostettua "osata olla yksin". Juu, terve ihminen osaa ja voi, mutta sitten on kuitenkin ne geenit ja ydinpelko. Ihminen tarvitsee toista ihmistä ja haluaa yhteyteen. Sen kieltäminen jonkin "osaamisen" varjolla on julmaa. On toki ihmisiä, jotka eivät ihan oikeasti juuri tarvitse toisia. Mutta uskon silti, että näin väittävistä suurella osalla onkin jokin julma trauma tai perusteetonkin pelko hylkäämisestä.

    Vaikka yksin olemisen pelkoa ei voi meistä kokonaan poistaa, yksin olemisen rohkeutta voi kasvattaa niin, ettei pelko enää hallitse. Mutta siellä se on, jossain olemassa kuitenkin.

    Rohkeutta on tunnustaa, että haluaa kuulua jollekin, rakastaa, tulla rakastetuksi, olla olemassa tarpeineen ja arpineen.

    Lasten vanheneminen ja kotoa muuttaminen osuu äiti-ihmisessä niin moneen kohtaan. Miten moneen se voikaan! Näitä samoja on täällä vatkattu. Ja vaikka ajatellisi, että olen tästä ja tästä asiasta yli, aina jossain uudessa elämänvaiheessa tullaan samaan paikkaan vähän eri kulmasta ja taas pitää pohtia asia tällä näköalapaikalla uudelleen. Toisaalta se on perin turhauttavaa, toistaalta aika rikasta tutustua uuteen minään aina uudelleen. Niin me kuitenkin (onneksi) alati uusiksi tulemme, vanhaa ja tuttua säilyttäen, mutta samalla muuttuen, hamaan loppuun asti.

    Halaus sinulle ihana, ja rutkasti onnea matkaan. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun tunnistaa pelkonsa, hyväksyy ja ennen kaikkea myöntää sen itselleen ja nöyrtyy en edessä, kasvaminen on nähdäkseni käynnissä. Aina välillä mietin, miksi yhden kasvutehtävä on toisen vastaavaa suurempi, mutta sitä kai elämä on: Kullekin tarpeen mukaan. Menettämisen ja yksin jäämisen pelon kohtaaminen ottaa koville, mutta uskon, että jonakin päivänä voin taas hengittää vapaasti. En kai voi muuta, kuin rakastaa tätäkin kaikkea! ;)

      Ihanaa kuulla ajatuksiasi, ihana <3 Iloa ja valoa elokuuhun, tähän leijonien lempikuuhun!

      Poista

Lähetä kommentti