Ajankuvia

Eletään aikaa, jolloin syntymästäni tulee kuluneeksi 45 vuotta. Joitakin merkityksellisiä ja vahvasti tummanpuhuvia aikoja elämääni toki mahtuu, mutta kokonaiskuvassa saldo jäänee sitten kuitenkin plussan puolelle. Voisi kai sanoa, että olen saavuttanut elämässäni sen, mitä ihmisen kuuluukin saavuttaa tähän ikään mennessä: Omilla ansioilla hankittu työpaikka, -kokemus ja -menestys, kaksi normimittakaavassa täyspäiseksi kasvatettua teiniä, hyvä suhde exään, sen nyxään, omaan kantaperheeseen ja ystäviin. Ei mainittavia siltojenpolttamisia takana. Laaja ja fiksu ystäväpiiri. Monta rakasta kummilasta, ja pari kadotettua. Riittävästi kokemuksia ja elettyä elämää, jotta voi puhua elämänkokemuksesta vakaalla rintaäänellä. Kokemuksista ja kyynisistä kommenteista huolimatta nuorekkaana ja elävänä säilynyt ihmismieli. Keho, johon voi olla kohtuullisen tyytyväinen, mutta ei ylpeä. Kunto, joka on parempi kuin ehkä koskaan ja mieli, tasapainoisempi ja tyynempi kuin ikinä. Niin, siis täyttä ja hyvää elämää jo neljänkymmenenviiden vuoden ajan. Loppukesästä, ei vielä.

Miten erilaiselta 45 tuntuukaan kuin 40. En koskaan ole potenut minkäänlaista ikäkriisiä, ja ehkä juuri edellä mainituista syistä johtuen,  nyt, aivan viime aikoina, olen alkanut oivaltaa, että jotakin sellaista kohti lienen matkalla. Tai ehkä olen jo perillä, siellä, keski-iänkriisin keskuksessa? Enkä tiedä, mistä se johtuu, mutta sellaiselta se tuntuu. Lapset ottavat omaa tilaa, etäisyyttä ja rakentavat ihkaomaa, itsensä näköistä elämää. Samaan aikaan tai hiukan aiemmin eronneet ovat jo pariutuneet, osa jopa useampaan kertaan. Yöjuoksut eivät enää tahdo kiinnostaa sen enempää minua kuin ystäviänikään. Työssä tulen kuulluksi ja tituleeeratuksi asiantuntijana vähintään kerran päivässä: Näkemyksiäni, kokemuksiani ja osaamistani arvostetaan, jopa sellaiset, joita itse olen aiemmin katsonut ylöspäin. Nyt katsomme toisiamme silmiin samalta tasolta ja nyökyttelemme yhteentahtiin. Pisimpään tuntemani ovat jääneet jo eläkkeelle - työelämävuosia on siis kertynyt, se on todettava, mutta onneksi kuitenkin useammasta paikasta. Oma hyvinvointi kiinnostaa enemmän kuin sitä rikkovat toimet. Liikunta, hikoilu ja niiden perästä seuraava endorfiiniryöppy viettelevät nopeammin kuin kuunapäivänä osasin arvata. Kotiin jääminen kaikkina muina aikoina on vahva vaihtoehto, kuten myös ajoissa nukkumaanmeno. Päiväunetkin olisivat sellainen, jos osaisin nukahtaa ajatuksen voimalla, vaan en osaa. Skumppalasillisen sijaan keitän yhä useammin vihreää teetä. Elämästä on tullut hyvin pelkistettyä, ja iloitsen siitä.

Silti yhä villi mieleni kirmaa nuoren varsan tavoin kevätniityllä. Tanssija sisälläni nousee lentoon radiosta kuuluvien nykyhittien tahtiin, se tahtoisi valvoa aamuyöhön, nostaa skumpanhuuruista humalatilaa, tanssia pöydillä ja huutaa "tsintsin!". Se haluaisi kävellä viehkeänä yökerhon ovesta sisään ja tuntea katseet itsessään. Se haluaisi harrastaa villiä seksiä läpi yön ja kokea sen kaiken uudelleen heti aamun valjetessa. Se haluaisi tuntea olevansa haluttu ja himoittu. Se haluaisi rakastaa ja juosta käsikädessä vesisateessa. Ja samaan aikaan mielikuva häipyy katseen tavoittamattomiin: Nuo nuoret aikuiset tekevät kaikkea sitä, mitä minäkin joskus, nauttivat elämästä ja ottavat tilan meiltä vanhemmilta. Vanhemmat taas seestyvät ja nauttivat hiljenevästä elämäntahdista ja sen vakaudesta todeten, ettei enää tarvitse. Mutta miksi itse roikun tässä kummallisessa välitilassa? Miksi tavoittamani mielenrauha ei nyt enää riitäkään, miksi tahdon jotakin muuta tai jotakin lisää, mutta en silti halua luopua siitä, missä nyt elän? Mistä nämä ristiriidat oikein nousevat ja mitä ne tahtovat kertoa?

Olen kasvanut henkisesti vahvaksi, luopunut elämääni kahlinneista tavoistani, asioista ja ihmisistä ja saavuttanut kaipaamani tyyneyden, tilan, jossa ei enää tarvitse liiemmälti hallita tai kontrolloida muita tai edes itseä. Kärsivällisesti, egoni vahvasta vastarinnasta huolimatta, olen kulkenut omaa tietäni viimeiset vuodet kohti tätä päivää, kohti mielenrauhaa, sitä, että voi elää vain hetkeen kiinnittyen, suunnittelematta huomista tai murehtimatta eilistä. Puhdas elämäilo, aitous ja kyky katsoa silmät kirkkaina tulevaan, luovuttamatta, ovat kantaneet minua jo pitkään. Ja nyt "se jokin" minussa tahtoo taas muutosta, se haluaa erilaista, jotakin enemmän, takaisin jotakin mennyttä tai tilalle jotakin korvaavaa. Alkuvuoden tarotit kehottivat rentoutumaan ja luottamaan elämään, lopettamaan itsensä kiusaamisen sekavilla ajatuksilla ja turhalla huolehtimisella. Myöhempi tulkinta tältä keväältä antaa oppiläksyn oman mukavuusalueen ulkopuolelle siirtymisestä ja ylikriittisyyden ja tuomitsevuuden karsimisesta... niin helppoa, mutta niin vaikeaa...

Sitten arkinen lauantai särkee blogin kirjoittamiseen tarvittavan kuplan. Kaksi hurmaavaa nuorta miestä huutaa oven raosta moikat ja painaa oven perässään kiinni. Mikä upea elämänvaihe! Varokaa nuoret naiset, ne lähtivät juuri tästä meiltä ja näyttivät hurmaavilta, siltä, että kaikki elämä on vasta edessä <3